Kartanon kahle

2. Viikkojen kuhinaa vierailijoista

Heräsin jälleen kerran ääniin alakerrassa. Tarkistin aavekellon, huomasin nukkuneeni viime tapaamisestamme neljä kuukautta. Oli kaunis kesäpäivä, lumet livat poissa ja villikukat kukoistivat rehottavassa puutarhasta. Liidin taas tuttua reittiä katsomaan ketä tälläkertaa hengitti kartanossa. Tällä kertaa mei tarvinnut ruveta pelottelemaan. Entuudestaan tuttu paikallinen siellä taas esitteli kartanoa turisteille. Yhdellä heistä oli outo iso musta laatikko kantapäillään. Kuulin laatikkoa pitelevän miehen laskevan kolmesta alas. Hän ei enää puhunut sanottuaan "action". Sen jälkeen toinen mies alkoi puhumaan jotain oudolla kielellä katsoen mustaan laatikkoon. Mitä kummaa se oli. Puhe kuulosti tutulta. Hän kertoi kartanosta. Se ei ollut suomea, mutta ymmärsin silti. Sanoiko hän Ranska? Ilmankos kieli oli tuttu. Kuuntelin tätä lisää. Hän kertoo ranskaksi Suomen historian olevan ihmeellinen. Ja taas kerran liioiteltuja tarinoita veriparonista. Sanoi veriparonin olevan naimaton ja vikitelleen palvelusneitejä salassa ja neidit olisivat halunneet sitä, mutta tiesin, ettei tämä kertomus ollut totta. Veriparoni oli naimisissa snobille rouvalle. Vaikka turhamaisuus ärsyttikin paronia, oli hän siltikin lojaali paronittarelleen. Annoin heidän kierrellä kartanoa rauhassa katselleen ympärilleen. Sitten he lähtivät. Onneksi eivät olleet yhtä röyhkeitä kuin edelliset nuoret vierailijat neljä kuukautta sitten. Liitelin takaisin ullakolleni, mutta juuri oltuani ullakolla vain hetken, kuulin taas ääniä. Unohtivatko he jotain? Oli miten oli, tilanne oli selvitettävä. Liidin takaisin katsomaan. Eivät olleet samoja vierailijoita. Uusi kieli taas, tällä kertaa Intiasta. Mitä ihmettä? Ei täällä ennen ole käynyt vierailijoita kahdesti päivässä sitten museovuosien, mutta näin vaan oli. Annoin heidänkin tutkia kartanoa rauhassa. Heilläkin oli iso musta laatikko. Ja jälleen kerran liioittelua paronista. Sanoivat hänen olevan persoona makealle. Mutta yhdessä seikassa he erehtyivät. Hän ei ollut persoona toffee leivokselle. Tuo kuuluisa kyseinen herkku oli lakkaleivos. Palasin takaisin ullakolle. Myöhemmin ryhmä häipyi. Ja kuten arvata saattaa, kolmas kerta. Mitä seuraavaksi...? No niinpä tietysti... porukkaa Kanadasta. Ja kyllä, arvasit taas oikein... heilläkin oli tuo outo laatikko. Sama meno jatkui vielä 8 kertaa. Monta ulkomaalaista mukanaan tuo outo iso musta laatikko. Kun päivä oli ohi, viimeinkin rauhaa. Menin takaisin nukkumaan.

Mutta en voinut nukkua pitempään, kun ääniä jälleen kerran kantautui. Lisää vierailioita ympäri maailmaa iso musta laatikko olallaan. Vilkaisin haamukelloa. Edellisestä elävien aalloista oli kulunut vain 15 tuntia, eli tämä tarkoittaisi lisää. Vierailijaryhmä toisensa jälkeen... eivätkö he jo väsy? Tätä menoa jatkui, jatkui ja jatkui... ainoa ero minkä huomasin, oli vain paikallisella oppaalla. Hänen silmänsä kävivät päivä päivältä tummemmaksi. Tiesin tämän tarkoittavan, ettei kuolevainen saanut kunnolla unta. Neljäntenä päivänä hän lysähti eräälle hienoimmista, mutta pölyiselle sohvalle. Hän nukahti. Kaikki se taisi olla tälle neiti kuolevaiselle liikaa. Hän oli väsynyt. Tiesin sen, vaikka me haamut emme puolestaan enää väsykään yhtä helposti. Tämän tapahtuessa hän otti lomaa. Kartanoon tuli toinen paikallinen esittelemään. Kuulemma edellisen neidin sisko. Tämä puolestaan ei nukahtanut noin vain. Tätä menoa jatkui viikko tolkulla. Päätin olla enää ravaamatta eteishallin ja ullakon välillä. Samoja ihmisiä tuli ja meni. Kuulin vain heidän puhuvan kansainvälisistä teevee ryhmistä. Mikä kumma mahtoi olla teevee...? Aloin jo tympääntyä tähän. Jopa teatteriväkeä esiintyi isojen mustiien laatikkojen edessä, joita jopa päätin seurata myös. Paikkoja hieman jopa siivottiin. Teatteriväkeä kuolevaiset kutsuivat historioiksi kuulemma esittelemään menneen ajan tunnelmia. Jopa minustakin tehtiin oma esityksensä, mutta aitojen kissojen tilalla oli nukkeja, joita he kutsuivat pehmoleluiksi. Ihme kyllä he tiesivät, ettei eläessäni minulla ollut ylikäytöksisille miehille aikaa, ja vietin aikaa enemmän kissojen kanssa. Sanoivat miesten flirttaileen minun välittämättä. Siis mitä? Tuoko olikin flirttailua? Ja mitä kummaa se on. Vierailijat puhuivat minun olevan kylmä, joka ei pitänyt paikkansa. Luultavasti flirttailu oli aatelisten yleinen tapa pelleillä lapsenomaisesti. Minulla ei ollut aikaa aatelisien lastenleikkeihin. Cembaloa he soittivat yhtä hyvin kuin minä aikoinaan soitin. Pikkuhiljaa aloin kyllästymään tähän kaikkeen. Lopun kuukaudesta pysyin visusti ullakollani. Päivästä toiseen sama meno jatkui. Ärsytti vietävästi, mutten voinut säikytellä heitä tiehensä. Syynä oli heidän hyvät käytöksensä kartanoa kohtaan. Nämä hetket tuntuivat kuin tätä olisi ollut ikuisuus.

Aika kului, kului ja kului. Kohta aavekellon mukaan heinäkuu päättyisi. Mutta myös onnekseni tuokin touhu alkoi päättyä. Yksi ryhmä kerrallaan poistui. Mitä vähiin heinäkuu kävi, sitä mukaa joukkoja häipyi. Pian kartanokin sai palautua normaaliksi. Onneksi, sillä kärsivällisyyteni alkoikin olla jo lopussa. Vihdoin ja viimein heinäkuu päättyi. Vierailijoita ei tullut enempää. Pääsin viimeinkin rauhassa ratsastamaan tuulella. Oli mahtavaa taas pitää hauskaa pitkästä aikaa. Jopa asia mistä pidin, oli se kun pääsin viimeinkin haluamaani kuukausien lepoon. Ratsastin tuulella ties kuinka pitkään koko elokuun, jonka jälkeen painuin takaisin pehkuihin. Tuntui ihanalta nukkua jälleen kerran kuukausia. Herättyäni olin nukkunut kokonaiset kymmenen kuukautta ilman minkäänlaisia häiriöitä. Mutta voi hirvitys. Kesäkuu alkoi ja sama rumba lähti jälleen käyntiin. Tälläkertaa vierailijoita oli ympäri Suomea. Vain muutamilla sama iso musta laatikko. Tarkottaisiko tämä sitä, ettätästä tehtäisiin pian museo... kyllä vain! Kuulin kun eräs herra sanoi kunnostavansa kartanon museota varten lähetettyään ensin parhaimman tutkimaan kartanon salat. Kuulinko herran sanovan oikein? Kalmakuiskaaja? Mikälie se olikaan, tämä tarkoitti sitä, etten taaskaan saanut rauhaa. Onneksi tätä rumbaa ei ollut kuin viikko. Ryhmä kunnosti koko kartanon kunnostaen sen melkein samanlaiseksi kuin 1800 luvun lopuilla. Seiniä rakennettiin ja purettiin, pölyt putsattiin ja puutarha hoidettiin ja kitkettiin. Viikon päästä sain taas kuukauden rauhaa. Niinkutsuttua kalmakuiskaajaa ei kuulunut eikä näkynyt. Meni toinenkin kuukausi. Kyllästyin turhanpäiväisen odotteluun ja päätin palata kauneusunilleni.

Kuulin oven kolauksen. Olin ollut kauneusunillani jo pari kuukautta. Haamukello kertoi olevan Marraskuu. Lisää vierailijoita? Nyt sitten selvitin asian. Liidin eteiseen, mutta henkilö oli ehtinyt jatkaa matkaa yläkertaan. Seurasin tämän perässä kauempana. Nähtävästi siivoojaryhmä oli laittanut hänelle makuuhuoneen valmiiksi häntä varten. Hän laski laukkunsa huoneen perälle. Liidin lähemmäksi katsomaan. Kun hän kääntyi, näin hänet. Herttinen! Komea nuori herra. Hän oli kuin suoraan 1700-luvulta, mutta nykyajan vaatteissa. Hän avasi laukkunsa ja otti sieltä jotain. Sehän oli iso valkoinen takki. Sen jälkeen hän otti laukustaan oudot isot kakkulat, ja asetti nämä silmilleen. Tämä oli kuin unta, mutta olin hereillä vaikka olenkin kuollut.