Kartanon kahle

3. Muutoksen tuulet

Enpä olisi tätä päivää osannut kuvitella... täälä ei ole nukkunut kukaan elävä yli sataan vuoteen. Miksi juuri nyt tänne uskaltaudutaan majoittautua vaikka paikka on ammottanut elävistä tyhjillää jo monia vuosikymmeniä? Päässäni pyöri lukuisia kysymyksiä, joihin en usko koskaan saavan vastausta. Kukaan ei voi nähdä minua päivänvalossa. Mies nukkui sikeästi vuoteessa ja oli unohtanut eilis iltana vaatteensa päälle. Katselin nuoren miehen heräilevän vihreän kreivin vuoteelta ja ryhtyvän penkomaan laukkuaan. Hän otti esille kirjan ja jonkin sortin tikun, ja alkoi kirjoittaa. Tikun päästä tuli sinistä mustetta. Luulenpa, että tuo kyseinen nykyajan tikku oli kynä. Kun vielä elin, muodissa olivat sulkakynät ja mustepullot. Itse käytin strutsin sulkaa, koska sen leijailevaa liikettä oli mukava katsella.
Mitäköhän kirjassa lukee? Aijoin juuri kurkistaa miehen takaa kunnes tämä juuri sulki kirjansa. Onneksi. Hovineito oli opettanut, että on töykeää tunkea kuononsa jokaisen yksiyisyyteen, joten annoin asian vain olla. Nyt mies otti jonkinlaisen suorakulmaisen esineen. Esineestä loisti valoa ja se tärisi. Mies kosketti vihreää pientä valoa ja painoi sen korvalleen. Ei herranen aika... mieshän on täysi sekopää! Hän alkoi puhua itsekseen tuo kumma kapine korvallaan. Hetken puhuttua itsekseen, mies otti tuon kumman esineen korvaltaan ja painoi punaista valoa ja suuntasi huoneestaan ulos ja portaikkoon. Ei tarvinnut seurata takana, koska tiesin portaiden pään. Liidin suoraan sinne lattian läpi. Odottamattani ulko-ovesta alkoi tulla eläviä laatikot mukanaan. Tämä kyseinen nuori mies opasti heidät yläkertaan keskustellen jostain kummallisesta mitä en edes ymmärtänyt. Porukka suuntasi vihreän kreivittären kammariin ja alkoivat purkamaan laatikoita varoen. Laatikoissa oli oudon muotoisia lasisia esineitä. Pyöreitä, kolmiomaisia, suippoja, kapeita, aaltoilevia... kaiken laisia. Myös suuri muovinen purkki, jossa oli vettä. Myös jokin outo, pitkä pienenkokoinen metalliesine nostettiin laatikosta ja asetettiin pöydälle muiden tavaroiden sekaan. Mies vilkutti hyvästit toisille ihmisille, ja rupesi kasaamaan lasisia esineitä. Tekikö hän taideteosta. Eipä aikaakaan kun mies oli jo valmis. Hienohan siitä tuli, vaikken ymmärtänyt siitä mitään. Mies kaatoi vettä yhteen isompaan pyöreään lasipurkkiin. Ja asetti pienen pitkän metalliesineen pienen pyöreän lasipurkin alle ja käveli sitten ulos huoneestaan. Kaikki lasipurkit olivat yhdistetty jonkin sortin pienillä läpinäkyvillä letkuilla. Eiköhän siirrytä jo muualle, sinua jo taitaa kyllästyttää pitkä sepitelmäni lasipurkeista.

Liitelin ympäri kartanoa katsellen minne hän oli ehtinyt livahtaa.
Mies oli keittiössä ja teki itselleen herkullisen näköisen leivän, ja syöden sen samantien. Sen jälkeen mies meni puutarhaan tuntikausiksi. En ymmärtänyt enää mitään. Pääni oli aivan pyörällä. Katselin miestä ikkunan äärellä pienestä salista,koska en voinut seurata häntä puutarhaan päiväsaikaan. Mies kitki vajasta löytämällään viikatteella pitkät ruohot, jotta pystyisi paremmin kulkemaan. Muutaman villiintyneen yrtinkin hän nappasi valkoisen takin taskuunsa. Urakan jälkeen mies nauttikin jo kauniista auringonlaskusta nurmikolla istuen. Nyt pääsin puutarhaan. Istahdin hänen viereensä nauttien upeasta valonäytelmästä, johon en koskaan kyllästy. Ilta hämärtyi, ja mies vaikutti olevan onnellinen. Eipä aikaakaan kun mies jo alkoi kiljumaan täyttä kurkkua vieressäni ja hyppäsi kirsikkapuuhun. Palauduin takaisin ajatuksistani selvittääkseni miksi mies alkoi käyttäytymään noin kummallisesti. HIMPUTTI! Olin unohtanut, että tulen pakosti näkyväksi pimeässä puutarhassa, ja tämä nuori mues oli säikähtänyt minua totaalisesti. Nyt se miesparka roikkui siellä kirsikkapuussa kalpeana.

"AAVE! Hitto vie, ei kukaan kertonut, että täällä olisi kummituksia!" Mies inisi kalpeana.
"Oi, älä minua pelkää. Olen vain ainoa täällä. Anteeksi, kun pelästytin teidät."
Yritin rauhoitella häntä. Mies vielä pysyi puussa kuin säikähtynyt kissa. Hän oli kietoutunut lujasti kirsikkapuun oksan ympärille kauhuissaan.
"Teidät? Teidät??? Älä suotta teitittele. Kuka sä oikein oot?" Mies änkytti.
"Kuten sanoin, ei tarvitse pelätä. Sallithan esittäytyä, olen Cindy. Purppurakartanon ainoa aave. Kuka sä oot?"
Mies alkoi rauhoittua kun yritin puhua rauhoittavasti. Hetken päästä kun tämä nuori mies oli rauhoittunut, hän rentoutui, laskeutui puusta alas ja siisti itsensä ennen kun uskalsi taas avata suunsa.
"Pahoittelen itsekkin käytöstäni. En ole vain ennen nähnyt aaveita. Anteeksi. Olen historioitsija. Professori James Kattinen, mutta kutsu vain James."

Nuoren komean miehen nimi oli siis James. Hän vaikutti kunnon herrasmieheltä.
"Miksi olet yhä täällä, Cindy. Mikset vain jättänyt maata kuten muutkin sukulaisesi?"
"James, kuule... olisin halunnut lähteä, mutta jokin estää minua lähtemästä. En pääse kartanosta vaikka haluaisinkin." Yritin vakuttaa tavallisesti kuin suinkin hammasta purren pystyin. En halunnut näyttää suruani.
"Hmm... merkillistä. Teorioiden mukaan olen kuullut, että aaveet eivät voi lähteä jos on jotain jäänyt hoitamatta. Siihen asti he pysyvät kuolinpesässään niin kauan kunnes keksivät syyn lähteä. Mutta en koskaan uskonut moista hölynpölyä." hän hymisi.
Mitä?! James kuitenkin heti jatkoi ennen kuin ehdin avata suutani. "En uskonut siihen ennen kun tapasin sinut! Nyt sitten uskon, että aaveet ovatkin totta!"
"Täytyisi siis keksiä kuinka pääsisin täältä pois."
"Aivan, Cindy."
"Mutta kuinka?"
Sitä ei kukaan tiedä, neiti. Asiaa täytyy vain selvittää. Joko muistelemalla, tai tutkimalla historiaa."
"Mutta en muista enää lähes mitään ennen kuolemaani. Muistan vain elämäni kohokohdat."
"Siinä tapauksessa minun on heti käytävä huomenna kirjastossa. Kirjan löytymisessä ja muistiinpanojen kirjauksessa voi mennä monta tuntia uhteenlaskettuna työt joita minun on varsinaisesti tehtävä, sanoisin että viikosta kuukauteen, mutta enköhän mä selviä!" James julisti itsevarmana.

Ilta oli tummunut yöksi, ja yllämme loisti kaunis tähtitaivas. Mies otti taskustaan kaukoputkensa ja ryhtyi tutkimaan taivasta.
"Oletkos ennen nähnyt taivaan ihmeitä lähempää?"
"En. En vain ole voinut. Paljain silmin se on mahdotonta."
"Ota tästä kaukoputkeni." James sanoi tarjoten kaukoputkeaan minulle. Tartuin kaukoputkeen. Jamesin päästäessä irti, kaukoputki putosi suoraan nurmikolle.
"Miksi pudotit kalliin kaukoputkeni?"
"En pudottanut sitä, James. Unohdin vain aineellisuuden." Koitin muistella kuinka esineisiin tartutaan käyttämällä tuulta apunani. Onnistuin muutaman yrityksen jälkeen noukkimaan kaukoputken maasta, ja katsoin kaukoputkeen. Tuntuu kuin taivas olisi mennyt loitommaksi.
"Käännä se niin näät paremmin." James naurahti. Hän taisi tietää tekemäni virheen. Käänsin kaukoputken ja katsoin uudestaan. Uskomattoman upea taivas! Häkellyin kauniista taivaasta.
"Tähtisumua ja kaikkea kaunista mitä universumi voikaan kantaa." James sanoi tyytyväisenä. Mutta minulle alkoi riittää. Ojensin kaukoputken takaisin Jamesille. Hän otti kaukoputken ja laittoi sen takaisin taskuunsa. Sitten hän haukoitteli makeasti.
"Pahoittelen, Cindy. Ilta taitaa olla tässä. Täytyy mennä nukkumaan, jotta jaksan tutkia ja työskennellä kokeiden parissa." James kertoi.
Toivotimme toisillemme hyvää yötä. Liidin takaisin ullakolleni. Parasta oli antaa Jamesille työrauha. Päätin itsekin painua horrokseen. Tuntui vain muutamalta minuutilta, mutta pian hän löysi mut ullakolta ja herätti.

"Kuukauden työ ja lopultakin onnistuin. Joka toinen päivä kokeita, ja joka toinen historiaa. Pari päivää kesti löytää kirja, ja pari viikkoa onnistuin tutkimaan kirjan tehden samalla muistiinpanoja. Onnistunut tehtävä!" James hihkui riemusta.
Katselin ympärille pimeää huonetta ja Jamesta oudon liekittömän kynttilän valossa. James ei tietenkään osoittanut sillä minua sillä tiesi minun katoavan valon osuessa. Katsoin haamukelloa. Oli joulukuu, ja olin horrostanut kuukauden.
"No James... kerrohan sitten, mitä löysit!"