Mieleni sirpaleet

2

Se teki sen niin helvetin itsekkäällä tavalla. Tai ainaki se tuntu musta itsekkäältä. Se jää ikuisesti salaisuudeksi että oliko se sittenkään nii itsekästä? Just kun elämä oli tuntunut oikeelta niin se jätti mut makaamaan sydän paljaana ryppyisiin lakanoihin.

Se yö oli yks kauneimmista mitä mä olin elämässäni kokenut. Musta, tähtiä täynnä oleva taivas, puiston penkki ja cocis-tölkit. Ei saata kuulostaa romanttiselta, mutta se tuntui siltä. Ainakin mun mielestä.

Mä tiesin alusta alkaen, että se ei ikinä pitänyt musta. Silti mä hurahdin siihen ja ennenkuin huomasinkaan, olin korviani myöten kusessa siihen. Totuus sattui, mutta valhe olis lopulta sattunu enemmän. Tai en tiiä, saatto se jollain tavalla pitää musta mut ei se sitä ikinä näyttänyt.

Näin kahden vuoden jälkeen kyyneleet valuu vieläki mun poskilla kello kolmelta aamuyöstä, samalla miettien että miks en lopettanut sitä juttua ennenku se ehti ees alkaa?

Ne illat ja yöt mitä vietettiin yhessä oli mun ihanimpia ja kauheimpia hetkiä. Aluks se vaikutti tosi rakastavalta ja ihanalta, mutta ajan myötä meidän olematon rakkaus kuihtu pois.

Sinä hetkenä kun se sano sen, sen kasvoilla ei näkynyt mitään tunnetta. Se sai mut epäilemään, että pitikö se edes oikeesti musta.
Muistan liian elävästi kun se sano sen:

"Mä muutan. Sain opiskelupaikan toiselta puolelta maailmaa."

Ja sinne se myös lähti. Uuden elämän toivossa jättäen mut tänne itkemään verta sen perään. Joko se ei pitänyt musta, tai sit tää oli sille niin vaikeaa että se ei pystyny sanomaan sitä.

Kyyneleet valuen edelleenkin sen yhden ainoan ihmisen perään, oon yrittäny hukuttaa itteeni töihin. Ennenpitkää kuitenkin tajusin, että uuvutan vaan itteeni ja totesin että eihän tästä tuu enää paskaakaan.

Se ei varmaan enää edes muista mua. Se elää tätä nykyä varmaan täydellistä perhe-elämää, kun mä täällä itken aamuyöstä sen perään.

Mun todellakin ois aika päästää siitä irti. Satutan vaan itteeni tällä myrskyllä joka riehuu mun sisällä. Jotain oli rikkoutunut mun sisällä. Ei mun sydän yksinään, vaan myös mun sielu oli aivan palasina. Ja on vieläkin, tai ainakin se siltä välillä tuntuu.

Joka ilta, ku tuun työpäivän jälkeen kotiin, siellä odottaa huutava hiljaisuus. Tuntuu välillä vähän karmivalta istua yksin sohvalla, tuntuen siltä että oon ainoa ihminen maailmassa. Jos sitä koko ihmistä ei olis olemassa ja jos en olis rakastunu korviani myöten, elämä ois kaksinkerroin helpompaa.

Joka yö, itken itteni uneen ajatellen että kaikki kääntyy parhain päin. Mutta sitä ei kyllä ikinä tuu tapahtumaan, se on jo sanomattakin selvää.

-----

Wassuupp, oliko ikävä? 😂❤️

Sori iha hirveesti siitä et ei oo tullu uutta lukua 😞

mUtTa lupaan yrittää päivitellä nyt aktiivisemmin (älkä sit tuomitko jos sitä ei tapahu) 😆

jotenki vaa tuntuu siltä et tääl ei oo ketää enää lukemas🤨
(wink wink sanokaa jos ootte tääl)

Ja kertokaa myös mielipidettänne olkaa hyvät :333