Aito

III

Seuraavana päivänä Andrea heräsi varhain. Hän puki päälleen ja suunnisti talliin. Aamuheinät olivat jo jaettu, ja tallissa kaikui mussutus. Andrea etsi Aidon karsinan ja meni sisälle. Aito katsoi ihmeissään Andreaa. Se ei näköjään vielä tiennyt... Andrea karkotti ajatukset päästään. Ei, ei saa ajatella, hän komensi itseään. Sen sijaan hän etsi itselleen tekemistä: esimerkiksi Aito tarvitsi rapsutusannoksensa! Nyt oli oiva hetki sille! Joten Andrea rapsutti ja silitti ja hyväili. Hän ei vieläkään voinut uskoa, että Aito oli näin kaunis!

Andrea kävi hakemassa Aidon harjapakin ja laittoi Aidon kuntoon. Andrea päätti mennä lenkille lähimetsään, joten hän kävi hakemassa myös varusteet.
Myöhemmin Andrea talutti Aidon pihalle. Aito näytti tosi hyvältä seisoessaan siinä tallipihalla upouudet varusteet yllään!
Andrea valitsi suosikkipolkunsa, 3 kilometriä pitkän järvireitin, joka kiersi Kyyneljärven. Kyyneljärvessä oli hauska käydä uimassa, mutta myös kahlaamassa. Andrea päätti myös kokeilla uittamista jossain kohtaa.
Aito oli hyvin kuuliainen ja tarkkaili luontoa ympärillään herkeämättä. Andrea ei voinut oikein uskoa, että näin kiltillä ja ihanalla hevosella oli syöpä.

Metsälenkin aikana Andrea enemmänkin keskittynyt ajattelemiseen: siihen, että kisakausi teki tuloaan, sekä siihen että ehkä kannattaisi jo ruveta kunnolla treenaamaan Aidolla. Ties kuinka monta vuotta elinaikaa sillä oli.
Yhtäkkiä Aito pärskähti kuin merkiksi, että oltiin perillä... siis perillä?! Eihän se mitenkään voinut tietää missä uittopaikka oli! Andrea hämmästyi ja hämmentyi yhtä aikaa. Kunnes hän näki Joakimin. Niin tietysti.
Joakim vilkutti Andrealle ja Aidolle kuin mitään lehmä-vitsi-juttua ei olisi koskaan tapahtunut.
-Moi Ankka! Hän huudahti.
-ÄLÄ-KUTSU-MUA-ANKAKSI-TAI-LIIMAAN-TURPAS-KIINNI-ISÄN-SUPERLIISTERILLÄ! Andrea huudahti kiukkuisesti ja antoi Aidolle pohkeita. Mutta Aito ei lähtenyt liikkeelle, vaan odotti. Odotti mitä? Andrea ei tiennyt mitä sanoa. Hän laskeutui satulasta, otti suitsista kiinni ja yritti raahata Aitoa eteenpäin. Mutta Aito ei liikkunut milliäkään, vaan kökötti siinä paikallaan kuin odottaen taas sitä – sitä jotain.
-Liimasitko vahingossa heppasi maahan sillä sun liisterilläs? Joakim kiusoitteli ja nauroi.
-Hei, ei tää oo hauskaa! Andrea huohotti naama punaisena ponnistelusta. -Tuu vaikka ite kokeileen! Kuin käskystä Joakim laskeutui hevosensa Roihun, rautiaan englannintäysiverisensä, selästä ja solmi sen suitsista kiinni puunoksaan, ja juoksi Andrean luokse.
-No, annas kun mä, Joakim tarjoutui ja odotti käsi ojossa taas JOTAIN. Andrean suonissa sykki, mutta silti ojensi ohjat pojalle.
-No, yritä sitte, hän käski. Joakim veti, työnsi, houkutteli porkkananpalalla ja läpsytti ja kokeili KAIKKIA mahdollisia houkuttelukeinoja, muttei saanut Aitoa siirtymään askeltakaan.
-Sori, tää on kyl aika visanen tapaus, Joakim sanoi puuskuttaen vähän ajan päästä. Sitten.. aivan odottamatta... Andrean päähän syttyi lamppu. Mutta.. ei se tietysti voinut olla mahdollista..
-Hei Joakim kuule.. Andrea aloitti. Mutta Joakim ei kuitenkaan näyttänyt kuuntelevan.
-Joakim, haloo! Andrea huudahti. -Mä ehkä keksin! Mutta Joakimin katse oli yhä jossain muualla. Joakim oli ihan lasittunut. -JOAKIM! Andrea ravisti Joakimia, mutta hän ei reagoinut siihen mitenkään.
Yhtäkkiä Andrea näki – tai siis enemminkin kuuli – sen. Kauhea huuto lävisti lopulta hänenkin tärykalvonsa. Mistä tuo kuului? Andrea kipusi Aidon satulaan ja YRITTI laukata ääntä kohti. Mutta Aito pysyi yhä paikallaan. Sekin näytti olevan jossain transsissa. Andreaa kauhistutti tämä kaikki aivan mielettömästi. Hänen teki mieli lähteä täältä, kauas, kauas pois, ladon heinävintille. Hänen teki mieli huutaa "apua" niin kovaa että jok'ikinen metsäneläin kuulisi ja tulisi apuun. Mutta hän ei pystynyt. Pimeys sokaisi hänet. Hän ei nähnyt mitään, hän ei kuullut mitään. Oliko hän edes jossain? Hän tunsi leijuvansa... hän ei silti vieläkään kuullut mitään.
Yhtäkkiä hän siristi silmiään. Andrea olisi voinut vaikka vannoa että hän oli nähnyt valonpilkahduksen jossain. Se toistui. Valonpilkahdus sammui kuitenkin nopeasti. Mutta silti.. se toistui. Taas. Ja taas. Ja taas. Joka kerta tuo pikkuinen valo suurentui suurenemistaan. Kunnes siitä tuli selkeä kuva. Kuvassa oli valkoinen hevonen jolla valkoinen harja ja mustat, ystävälliset silmät.
Aito.
Andrea henkäisi kauhuissaan. Eihän Aidolla ollut tähän osaa tai arpaa, eihän?
Yhtäkkiä Andrea sai taas kuulokykynsä takaisin. Taustalta kuului hiljaista hirnuntaa ja katkonaisia sanoja. Andrea pinnisteli kuullaakseen kaiken. Kaikkea hän ei kuitenkaan kuullut – se on vissi. Mutta jotain sentään.
Hirnuntaa.. hirnuntaa.. anteeksi.. hirnuntaa.. annan sinulle.. hirnuntaa.. anteeksi.. hirnuntaa.. hirnuntaa.. anteeksi.. annan sinulle.. hirnuntaa...
Sama rulla toistui koko ajan. Enempää eivät edes Andrean loistavat korvat kuulleet. Mitä Aito halusi? Keneltä Andrean pitäisi pyytää anteeksi?
Ääni muuttui taustalla kimakammaksi ja kovemmaksi ja taas hiljaiseksi ja matalaksi, ihan kuin joku olisi räplännyt volyyminappulaa.
HIRNUNTAA.. HIRNUNTAA.. ANNAN SINULLE ANTEEKSI.. LUPAATHAN.. HIRNUNTAA.. HIRNUNTAA.. ANTEEKSI.. ANNA MINULLE.. ANTEEKSI.. HIRNUNTAA.. HIRNUNTAA.. LUPAA MINULLE.. HIRNUNTAA.. LUPAA.. HIRNUNTAA.. HIRNUNTAA...
Hirnuntaa.. hirnuntaa.. anteeksi.. hirnuntaa.. annan sinulle.. hirnuntaa.. anteeksi.. hirnuntaa.. hirnuntaa.. hirnuntaa.. annan sinulle.. hirnuntaa...
Andrea ei kestänyt enää. Tuo sydäntäraastava hirnuminen.. tuo sielua puukottava "anteeksi"..
-APUA! Andrea huusi voimiensa takaa. -APUA! PÄÄSTÄ MINUT POIS!
Mutta painajainen ei ottanut loppuakseen. -AITO, APUA! MIKSI TEET TÄMÄN MINULLE?!
Kuului kavionkopsetta. Kuului hirnahdus. Näkyi Aito kokonaisuudessaan.
-Andrea.. se kuiskasi. -Anna ja pyydä anteeksi sillä elämä on sen arvoista.