Ei kannettu vesi Kaivossa pysy

Luku 23.

Kaisla katseli haltioituneena Noomin keskustelua jonkun vuoroaan odottavan vanhan naisen kanssa. Siinä missä punahiuksinen tyttö itse olisi vain tyytynyt täyttämään sudokua tai pakenemaan koko päivystyksestä, oli Noomi päättänyt jäädä keskustelemaan puheliaan mummelin kanssa. Se oikeasti vaikutti siltä, kuin olisi kaivannut jotain jolle puhua. Kaisla irvisti itsekseen, kun vanhus alkoi kertoa elämästään tytön makuun ihan liian yksityiskohtaisesti, mutta pyrki piilottamaan sen kätensä taakse. Hän ei välttämättä ollut kiinnostunut kuuntelemaan mummon juttuja, mutta ei hän ilkeäkään halunnut olla.

Ei, hän halusi vain olla Noomin kanssa.

Kaisla ei voinut uskoa, kuinka pahasti ihastunut hän oikeasti oli siihen yltiökilttiin, valkeahiuksiseen ystäväänsä hän oikein oli. Tai siis, olihan Kaisla pitänyt tästä todella kauan, mutta ei hän ajatellut olevansa niin heikkona tähän. Valkeiden ripsien liike Noomin räpäyttäessä niitä herätti perhosen toisensa perään punapään vatsassa, ja lopulta hän oli vain pakahtua paikoilleen siihen paikkaan, kun ystävän heleä kikatus kulkeutui hänen korviinsa. Hemmetti, eihän Kaisla melkein edes muistanut missä he olivat, kun hän katsoi suun eteen nousevaa, kalpeaa kättä, jossa laastarin alla pilkotti mustelma.

"Kaisla, ei kai ne kipulääkkeet ollu liian vahvoja sulle vai miks sä näytät noin autuaan rauhalliselta?"

Kaisla havahtui takaisin siihen hetkeen, ja huomasi vanhuksen päässeen vastaanotolle. Noomi kohotti ehkä vähän huolestuneesti hymyillen kätensä ystävänsä otsalle ja piti sitä siinä hetken, jonka Kaisla olisi halunnut kestävän ikuisuuden.

"Okei, ei sulla lämpöä ainakaan oo."

Kaisla olisi halunnut vetää ystävänsä pitkään haliin, kertoa hänelle, kuinka ihanaa oli kun Noomi aina huolehti ja oli niin kiltti ja huomaavainen ja ihana. Mutta ei hän uskaltanut. Sen sijaan pisamakasvoinen tyttö virnisti vähän:

"Sori, mä vaan ajattelin niitä söpöjä kissoja mitä siellä Kristallisuon Tähdissä on."

Kaislasta oli hieman outoa, ettei hän kehdannut edes halata ystäväänsä; ei heitä yleensä läheisyys haitannut. Mutta viimeöisen jälkeen hänestä tuntui enemmän siltä, kuin sydän voisi koska tahansa polttaa reitin läpi rinnasta ja ajelehtia Noomin perään, niin kuin siinä hänen näkemässään animaatiossa. Tähtien katselu ja käsikkäin oleminen oli tuntunut niin hyvältä, ja samaan aikaan niin jännittävän kutkuttavalta. Tuntuisi vain niin hvyältä olla ihan lähekkäin toistensa lämmössä, puhallella hiuksia pois toistensa silmiltä –mutta tuskin Noomi nyt Kaislasta sillä tavalla pitäisi. He olivat usein lähellä toisiaan, mutta se oli aina toverillista energiaa ja ihan eri tavalla Kaislan vatsanpohjaan vaikuttavaa energiaa.

"Ehkä meidän pitäisi sitten mennä sinne. Aleksi pisti just et teidän isä on siellä, niin se ei pääse hakemaan meitä vielä hetkeen."

"No mitä ihmettä se siellä tekee?" Kaisla mumisi lähinnä itsekseen ja tunsi pettymyksen vyöryvän hänen sisällään. Hänhän oli nimenomaan kirjoittanut isällensä jättämäänsä lappuun, ettei tarvitsisi etsiä. Mutta ei näköjään, ei voinut edes sen vertaa luottaa siihen, että Kaisla kyllä pysyisi hengissä. Helvetti vie jos se hänestä olisi kiinni hän eläisi vaikka sataviisikymmentä-vuotiaaksi, mikäli hän vain saisi olla Noomin kanssa.

"Kuulemma kahvittelee. Ja kyselee sun perään." Noomi vastasi, ennen kuin pisti puhelimen takaisin taskuunsa ja vilkaisi Kaislaa hymyillen lempeästi. "Mennään jo niin sä saat vähän teetä sun kurkulles."

Ja tytöt lähtivätkin pois päivystyksestä, ja ulkona saivat muutamia hämmentyneitä ja jopa sääliviä katseita itseensä, mutta Kaisla yritti olla välittämättä. Heidät oli paikattu mahdollisimman hyvin, ja suurinta osaa lukuisista viilto- ja polttojäljistä ei edes huomannut, mutta käsissä olevat mustelmat eivät millään halunneet olla näkymättömissä. Hän vilkaisi Noomia, joka näytti rohkealta, lähes maanpäälliseltä enkeliltä hymyillessään ohikulkevalle poikajoukkiolle, ja antoi Kaislalle voimaa kerätä itsensä kasaan ja he lähtivät vaitonaisina kohti määränpäätä.

Ei hän melkein olisi voinut uskoa Noomin olevan edes olemassa, jos ei olisi tuntenut tätä. Imelää, tosi imelää. Kaisla naurahti itsekseen ja virnisti ystävälleen, joka siirsi katsettaan pisamakasvoiseen tyttöön kysyvän näköisenä. Mutta ei Kaisla mitään selittänyt, hän pyrki keskittymään siihen onnellisuuden ja lämmön tunteeseen, jonka sai katsoessaan Noomin käsien pientä rivakkaa liikettä heidän kävellessään jalkakäytävllä. Keveitä ja lyhyitä askelia, jotka toivat hänen mieleensä enemmän keijun sipsutuksen kuin tavallisen kuolevaisen kulkemisen.

Kaisla oli niin tavattoman syventynyt kellumaan vaaleanpunaisen hattarapilvensä päällä toista tyttöä katsoessaan, ettei edes kiinnittänyt huomiota pian alkaneeseen sateeseen, ennen kuin Noomi tarttui häntä ranteesta kiinni ja he juoksivat kohti Kristallisuon Tähtiä sateen muuttuessa rankkasateeksi ja lopulta ukkoseksi.

Mun ei pitäny edes miettiä tätä tarinaa ennen ylppäreitä kesän jälkeen mutta täällä mä taas olen :D hupsis. No ei lukemisesta olisikaan tullut mitään kun tuntui vaan siltä että pää räjähtää ja pakko päästä kirjoittamaan, huomenna uusi yritys. Yritän saada EKVKP:n valmiiksi jouluun mennessä, hyvällä tuurilla jo aikaisemmin. Miten syksy on alkanut? c: