Unohda eilinen

LUKU 1

A/N: Heippa! Ajattelin julkaista toistakin kirjaa tässä samalla. Tää ei oo valmiiks kirjoitettu, niinku toi toinen, mutta tosi paljon lukuja on kyl valmiina. Ja tässä on kaks näkokulmaa, jotka vaihtelleepi vuoron perrään.

Toivottavasti joku kiinnostuis lukkee, kiva jos jaksatte kommentoida 😊🤙

Tää sisältää jonkun verran sellasta tosi rasistista ja homofobista sekä misogynistä sisältöä, joten trigger warning siitä!

Edit 2024// koitan saada tän loppuun kirjotettua nyt viimein, ja oikolukea nää alkupään tekstit (hävettää lukee niitä). :D

----

LUKU 1

EELI

Mun käsissä tuntui tuttua, häiritsevää vapinaa, kun mä hakkasin Repen ulko-ovea hämärässä rapussa ja kiroilin, kun sillä kesti tulla avaamaan niin helkkarin kauan.

Ahdistuneena pyörittelin skedelautaa käsissäni ja pälyilin ympärilleni niin kuin joku hemmetin psykoosipotilas. Ei ollut mitenkään hyvä olo ja vaikka mä olinkin ainakin teoriassa ihan kuivilla kamasta, niin välillä tällaiset tilat puskivat päälle.

Mä en kuitenkaan enää nykyisin lääkinnyt pahoja tiloja subutexillä tai pirillä, vaan rauhoittavilla, ja siitä syystä mä nyt seisoin siinä. Repe oli varsinainen apteekkari, mitä nappeihin ja lääkkeisiin tuli.

Meni vielä jokunen hassu sekunti, ennen kuin ovi aukesi ja tuttu pitkätukkainen mies kurkkasi rappuun.

"Eeli moi", se tervehti ja mä änkesin sisään sen enempää lupia kysymättä.

Repe oli vanha kaveri vuosien takaa ja vaikkei me nykyään enää nähty niin tiiviisti, niin tavallaan sitä tiesi, että sen ovelle pystyi aina tulemaan.

"Onks sul mitä?" kysäisin suoraan laskien skeittilaudan nojaamaan eteisen seinää vasten.

Hieraisin vapisevia käsiäni ja katsahdin Repeen, kunnes liikuin peremmälle pieneen kaksioon, jossa jätkä kämppäsi tyttöystävänsä kanssa.

"Vittu Eeli, ota kengät jalasta, Maiju saa sydärin, jos tulee sotkua", Repe sanoi ja vetäisi mut kyynervarresta pysähdyksiin, etten mä enää enempää ehtisi sotata niiden kiiltävää laminaattia.

"Sori", pahoittelin potkiessani kengät jalastani. "Mitä sulla on?" toistin hieraisten hiljalleen hikoavaa otsaani.

En mä enää varsinaisesti kärsinyt suburefloista, mä olin päässyt aika hyvin irti siitä paskasta ja vieroitusoireista, mutta satunnainen ahdistus oli jäänyt. Ja se ahdistus muuttui välillä fyysiseksi.

Ja oli mulla siihen lääkitys, siis näihin oloihin, ihan laillinen ja reseptillinen, niin että harvoin mun tarvitsi enää nykyään mitään katukaupasta ostaa.

Enkä mä halunnutkaan, en nyt kun mä olin vihdoin saanut elämäni raiteilleen, tai ainakin aika lähelle sitä raidetta. Tosin nykyään kun mä olin vihdoin aika pitkälti päässyt eroon kamasta, niin mä olin kehittänyt itselleni jonkinlaisen lääkeriippuvuuden ja osittain tämä helkkarin ahdistus, vapina ja levottomuus johtui vaan siitä, että mä en ollut saanut bentsoja.

Mä kuitenkin pärjäsin tämän asian kanssa, kunhan vaan sain ne napit aina kun tarvitsin - ihan toista se oli silloin kun mä olin rännittänyt. Piikki oli hallinnut elämää ihan täysin.