Kirottu susi

Prologi

    Emo ohjaili vastasyntyneitä pentujaan kohti maitoa pullollaan olevia nisiä. Nämä asettuivat tuhistellen juomaan ahnaasti ja lopulta nukahtivat kylläisinä ja tyytyväisinä. Emon olo oli levoton, mahassa vellosi vielä pitkän synnytyksen jäljiltä. Hän katseli viittä suloista harmaan ja mustan kirjavaa pentuaan hellästi. Siihen mennessä kaikki oli mennyt hyvin, mutta jännitys ei ollut ohi. Parantaja oli hoitanut monen monta raskaana olevan emon tarkastusta ja hänen ennustuksensa eivät koskaan vielä olleet menneet pieleen. "Kuusi hyvinvoivaa pentua" tämä oli todennut edellisessä tarkastuksessa. Pelon tunteen yrittivät jo kaivertaa tiensä emon mieleen, mutta tämä hätisti ne pois luottaen parantajan sanaan.

Keskiyön hetki lähestyi, eikä se ollut mikä tahansa keskiyö. Ihmiskylän juhlimisen ääniä kantautui kaukaisina pesäkololle asti. Kohta kuuluisi komeat kellojen kumahdukset, kun keskiyön hetkellä koittaisi uuden auringonkierron aika. Pesä sijaitsi noin kahden virstan päässä kylän reunoilta. Se oli huomattavan uskaliiankin lähellä, mutta sijainti kuitenkin suojasi erinomaisesti pahimmilta vaaroilta. Näihin aikoihin koko susilauma hakeutui hieman lähemmäksi ihmiskoteja, sillä ihmiset pitivät tarkkaa kalenteria kierron päivistä. Susien tarkka kuulo poimi suurien torninkellojen kumahdukset, kun auringonkierto tuli täyteen. Sudet juoksivat aukiolle ulvoen kiitosta kuluneen kierron tapahtumista auringon ja kuun jumalille. Ihmisten leireissä ja mökeissä tunnelma nousi kattoon ja juhlat olivat täydessä vauhdissa.

Pesästä kuului vinkunaa ja ähkimistä. Emo ei pystynyt ajattelemaan juhlimista, sillä supistelut polttelivat tätä. Keskiyön ensimmäisen minuutin aikana maailmaan pyörähti vitivalkoinen mytty. Emo huokaisi läähätyksen seasta helpotuksesta ja väsymyksestä. Se nuuhki ja puhdisti viimeisenkin pentunsa äidilliseen tapaansa. Äkkiä sen näköaisti terävöityi. Hyvin himmeä vaaleansininen hohde kajasti jostain hänen näköhermoilleen ja kun hän tarkemmin katsoi, hän säpsähti. Hohteen lähde, tuo pieni pentu ruokaili jo tyytyväisenä. Hohde himmeni ja katosi lopulta kokonaan. Emo jäi epäilemään omia silmiään.

Kuunkauden verran vapaata pentuelämää nauttineet pennut kirmasivat pesän louhikkoisessa ympäristössä toisiaan näykkien. Mikään ei vihjannut heille puiden varjoissa tarkkailevista silmistä. Vanhan olennon haju oli peitetty metsän tuoksuilla. Edes emo ei voisi tarkalla hajuaistillaan havaita epäilyttävää hahmoa varjoissa. Sen olento tiesi ja sai siitä rohkeutta. Pennut kirmasivat innoissaan suuren tammen juurelle. Muiden jatkaessa juoksuaan, valkea pentu tunsi äkkiä sisällään jotain kylmää. Hämillään pentu pysähtyi puun juurelle, ja kuin voiman vetämänä, tämä kiersi uteliaana puun toiselle puolelle. Hykerrellen varjojen olento katseli nyt vaaleansinisenä hehkuvaa pentua, joka käveli häntä kohti autuaan tietämättömänä metsän synkimmistä salaisuuksista. Sitten pentu vingahdus kajahti emon korviin, mutta tämän juostessa paikalle, jälkeäkään pennusta, saatikka mistään vieraasta ei näkynyt, ei haissut, eikä enään kuulunut.