SUOJELIJA 2.0

Aluksi

Silloin kun näen unta... Se on aina se sama. Kävelen pitkää käytävää pitkin, jonka korkeita ikkunoita peittävät tummat verhot ja seiniä koristavat suuret taulut. Jotkut ovat muotokuvia ihmisistä, joiden kasvoja minun on vaikea erottaa, kuin en pystyisi muistamaan miltä he näyttävät, ja toisiin on taas vangittu kauniita maisemia, joita en ole koskaan aikaisemmin nähnyt.

Korviini kantautuu kaunis sävelmä, joka kaikuu vaimeana tummien seinien sisällä. Käytävän päässä koreilee iso ruskea kaksoisovi ja mitä lähemmäs pääsen ovea, sitä enemmän sävelmä voimistuu. Oven luona asetan käteni kahvoille raottaen toista hiukan. Ovien takaa paljastuva huone on täyttynyt auringonsäteistä. Säteet ovat niin kirkkaat, että sokaistun - mutta vain hetkeksi.

Astuessani tähän huoneeseen annan katseeni kiertää sen jokaisessa sisustuselementissä. Suurten, kattoa hipovien, ikkunoiden reunustamista tummanpunaisista verhoista, kolmeen pehmustettuun tuoliin, joiden keskellä on tummasta puusta veistetty pöytä. Niistä katseeni lipuu takkaan, jonka reunusta ei ole säästynyt koristeilta ja sitten huomaan musiikin lähteen. Flyygelin, jota soittaa mies.

Mies ei huomaa minua, vaan jatkaa soittamistaan. Hänellä on ruskeat hiukan kiharat hiukset ja kermanvaalea iho. Hänellä on tummanpunainen puku, joka sopii täydellisesti huoneen verhojen sävyyn sekä hänen rotevaan vartaloonsa, jota kultakirjailtu kangas myötäilee täydellisesti.

Istahdan lähimmälle tuolille, jonka havaitsen oven suulta. Katsahdan vaaleansinisen mekkoni helmaa ja hiukan säpsähdän kun huomaan sen rypistyneen istuuduttuani. Takaraivossani kolkuttelee vaimeat sanat, että ulkoinen vaikutelma on tärkeä. Ajatuksiini muistuvien sanojen johdosta alan suoristamaan helmaa. Nostan katseeni mekosta takaisin mieheen ja huomaan hänen siirtäneen kasvonsa minuun. Hänen kasvonsa teräväpiirteiset, huulet kapeat ja nenä hiukan terävä, leuka puolestaan voimakas.

Hän katsoo minua hymyillen, mutta ei lopeta soittamista. Hetken epäröin, mutta nousen kuitenkin ylös ja kävelen hänen luokseen. Istahtaessani hänen viereensä olen lumoutunut hänen vaaleista, pitkistä sormistaan, jotka juoksentelevat valkeiden ja mustien koskettimien päällä.

Sävelmän edetessä loppuunsa, katseeni kohdistuu ulos. Aurinko on piiloutunut pilvien taakse, joiden mukana on tullut hento lumisade. Lumihiutaleet laskeutuvat maahan niin hitaasti, että näyttää kuin ne olisivat pysähtyneet. Mies kääntää päänsä ikkunoita kohti ja sitten kohdistaa katseensa minuun. Hän hymyilee ja sanoo jotakin, mutta kuulen vain muminaa. Silti nyökkään antaen hänelle myöntävän vastauksen.

Tunnen kuinka hän ottaa minua kädestä kiinni. Hänen kätensä on niin lämmin, vaikka iho onkin yhtä valkea kuin lumi.

Ulkona on kaunista. Koko puutarha on lumen peitossa. Puut ja pensaat näyttävät sametilta ja niiden marjat kauniilta lasihelmiltä. Ihasteltuani hetken satumaisen kaunista puutarhaa huomaan, ettei mies, jonka kaunista soittoa olin hetki sitten kuunnellut, ollutkaan enää seurassani. Olen jäänyt yksin lumen peittämään puutarhaan, mikä saa minut hiukan hätääntymään.

Hädissäni katsahdan ympärilleni, otan askeleen ja toisen, yrittäen löytää jonkun tästä raastavasta hiljaisuudesta. Pian huomaan valkeassa lumihangessa jotain, joka erottuisi kilometrien päästäkin. Jotain nestemäistä ainetta, joka hitaasti värjää valkean hangen punaiseksi. Hitaat askeleeni muuttuvat juoksuksi, kun erotan punaiseen väriin värjäytyneen käden pilkottavan esiin pensasaidan takaa Mitä lähemmäs pääsen, sitä enemmän nenäni täyttyy suolan ja raudan hajusta.

Nähdessäni maassa makaavan, vereen peittyneen ruumiin, tunnistan henkilön kasvot. Säikähdän niin että jalkani pettävät alta. Kaadun miehen vierelle, silmät kyynelistä täyttyen.

Tätä unta olen nähnyt niin kauan kuin jaksan muistaa. Eikä se ole muuttunut. Pystyn haistamaan veren tuoman raudan ja suolan hajun niin elävästi, että olen alkanut miettimään, mitä jos se ei olekaan uni? Mitä jos se olisikin muisto?