SUOJELIJA 2.0

1. Luku

Katseeni oli kohdistunut ikkunaan ja sen toisella puolella olevaan maailmaan. Kauniin sininen taivas oli ollut peittyneenä tummista pilvistä jo monta päivää, joka synkisti mieltäni vain entistä enemmän. Äitini mieli taisi olla kuitenkin enemmän häiriintynyt tummista pilvistä. Hän kun vähän väliä ärähteli itsekseen; "Miksei voisi jo sataa." Hän saattoi kenties yrittää aloittaa keskustelua kanssani, mutta en ollut kauhean kiinnostunut maailmasta oman pääni ulkopuolella. Silloin tällöin saatoin vain huomata asioita, kuten sadetta enteilevät pilvet ja äitini mutinan. Antaa itselleni luvan huomata jotain, joka voisi tuoda muutakin elämääni kuin surkeutta, josta mieleni oli täyttynyt. Tämä tuntui kuitenkin suurelta mahdottomuudelta. Maailma ympärilläni oli menettänyt värinsä ja huumaavat tuoksunsa. Ruoasta puuttuivat ne ihanat suolaiset ja makeat maut, jotka tekivät syömisestä yhden ihanimmista nautinnon hetkistä.

Tiesin varsin hyvin, miksi elämäni oli yhtäkkiä menettänyt ilonsa. Yritin vain parhaani mukaan pitää suruni piilossa ylihuolehtivalta äidiltäni, joka onneksi oli kiinnostunut enemmän pilvistä kuin omasta yrittämisestäni syödä väkisin jotakin. Edessäni olevaan syvään lautaseen olin kaatanut maitoa sekä muroja. Ne maistuivat enemmän pahvilta kuin tavallisesti, mutta koitin siitä huolimatta ahtaa niitä suuhuni väkisin. Tähän tarvittiin paljonkin yrittämistä.

Oli kulunut jo viisi päivää siitä, kun Henri oli päättänyt ettei minussa ollut enää tyttöystävämateriaalia hänelle. Tunsin itseni turhaksi sen pojan takia. Aikaisemmin olin uskonut rakkauteen, sen voittamattomuuteen ja huutanut Henrin nimeä kalliolta. Huutanut niin lujaa kuin kurkustani lähti vain ääntä, ja ylistänyt rakkauttani. Tiesin rakastavani häntä, sillä tarvitsin häntä. Hän oli se joka toi kaikki värit elämääni. Nyt rakkaus ja kaikki siihen liittyvä tuntui sydäntä raastavalta. Haukuin vain itseäni typeräksi, idiootiksi, sinisilmäiseksi kun olin antanut itseni rakastua.

"Tämä ei vain toimi enää", Henrin viimeiset sanat ennen sydämeni pirstoutumista miljooniksi palasiksi pyörivät mielessäni jokainen sekunti, vaikka kuinka yritin pyyhkiä ne pois. Kehoni jähmettyi aina paikoilleen kun muistin ne. Kuulin sanat kaikuna ajatuksissani. Miksei se muka enää toiminut? Mitä olin tehnyt väärin? Olisin halunnut saada vastauksen näihin sekä moneen muuhunkin kysymykseen, mutta järkytys oli ollut aivan liian suuri, jotta olisin voinut esittää ne sinä paniikin omaisessa hetkessä. Oli tuntunut kuin happi olisi loppunut. Keuhkoni olisi imaistu tyhjiksi. Meillähän oli mennyt todella hyvin. Olimme yksi täydellisimmistä pareista kaveripiirissämme. Kenties olin ollut kuitenkin väärässä.

"Nyt täytyy kiiruhtaa", hätkähdin hereille ajatusteni vankilasta, kun keittiöön astui pukuun sonnustautunut isäni, joka nappasi croissantin ruokapöydällä olevasta vaaleanruskeasta leipäkorista. "Minea, jos tahdot kyydin kouluun olisi parasta olla valmis muutamassa sekunnissa", hän jatkoi luoden katseensa seinällä roikkuvaan vanhanaikaisesti vedettävään kelloon.

En sanonut mitään. Yritin vain pitää katseeni alhaalla tunnettuani kyynelten kihonneen silmiini. Peittää suruni ettei kumpikaan hätkähtäisi ja kysyisi; "Mikä on?" Nousin ylös ja nopeasti suuntasin eteiseen, jossa vetäisin mustat Converset jalkaani.

Isäni vei minut melkeinpä, joka aamu kouluun, vaikka matka ei ollutkaan kovinkaan pitkä. Kymmenen minuutin kävelymatka, mutta mieluustihan minä hänen kyydillään menin, kun hän tarjoutui minut kouluun viemään. Nyt en tahtonut ottaa myöskään sitä riskiä, että nuo tummat pilvet pettäisivät ja alkaisi satamaan, jolloin joutuisin kävelemään koko koulupäivän vesivanan jälkeeni jättäen, minne ikinä meninkään.

En olisi millään jaksanut kuunnella Jeminan kommentteja märistä vaatteistani ja hiuksistani, jotka veden vuoksi liimautuisivat kasvojani vasten. Sain kestää sitä tyttöä liiaksikin ja kaikki se piinaaminen ihan vain vahingon vuoksi. Yläasteella olin vahingossa liikuntatunnilla pesäpalloa pelatessamme huitaissut häntä mailalla suoraan nenään, jonka johteesta se oli murtunut. Nyt nenää koristi pieni kuhmu ja se oli hiukan vinossa. Jemina oli aloittanut sanallisen nokittelunsa heti tuon tapahtuneen jälkeen ja huonoksi onnekseni se jatkui myös lukiossa, kun hänen oli täytynyt päästä samaan kouluun sekä samoille kursseille. Yritin karttaa häntä kaikin mahdollisin keinoin. Olla istumatta hänen viereensä tunneilla tai ruokalassa ja kävellä eri reittejä tunneille, mutta jostain syystä törmäsin häneen joka päivä. Hän kulki niin hiljaa, että huomasin hänet vasta silloin kun oli aivan liian myöhäistä.