Leijonan varjo

Aurinko paahtoi kirkkaalta taivaalta. En oikein pidä kuumuudesta, mutta minkäs teet kun on tallainen niin kuin minä. Odotin Colea peloissani, viimeksi kun näin hänet olin melkein raadellut hänen kaulansa auki. Heti kun taas pystyin olin soittanut hänelle ja sopinut että näkisimme. Siinä olikin mennyt pari päivää, koska ilmat olivat niin kylmiä, ettei muuttuminen ollut mahdollista. Näin Colen jo kaukaa, hänellä oli risa farkkutakki ja mustat hiukset pörrössä. Kun hän pääsi luokseni muistin taas kuinka hätkähdyttävän vihreät hänen silmänsä olivat. En ollut tottunut muihin kuin kokonaan mustiin silmiin, niin mustiin ettei edes pupilli näy mustuuden seasta. Musta on ihmisille harvinainen silmien väri, mutta minä olen koko elämäni tottunut mustiin silmiin, joten Colen silmät ovat minulle jotain ihan uutta.

"Moi Cole, hyvä että sä suostuit mun pitää vähän selittää."

"Joo, mä luulin että se mitä tapahtu oli unta tai jotain, oisit voinu soittaa tai lähettää tekstarin vähän aikasemmin."

"No sä näit mitä mulle tapahtu ja sellanen mä oon ollu pari päivää, joten aika vaikeeta niillä tassuilla on näppäillä kännykkää."

"Mut mä en tajuu, käyks sulle usein noin? Ehkä sä voit parantua vielä jos toi on vaan jonkun ötökän pureman seurausta."

"Ei kun sä et nyt tajua, mä olen ollut mun koko elämän tällänen ja tulen olemaan kuolemaan asti, tää ei oo mikään sairaus tai jotain minkä vois parantaa. Mun äiti on tällänen ja sen äiti ja sen äiti, mulla on paljon ystäviä jotka on samanlaisia kuin mä ja mä oon eläny niiden keskellä aina. Kunnes mä tutustuin suhun, ja se oli virhe koska tää ei vois ikinä toimia niinku normaaleilla ihmisillä!"

"No mut voithan sä vaan olla ihminen, tai siis onks sun pakko muuttua."

"Nyt kuuntelet, mä olen puoliksi leijona ja sä vaan seisot siinä niinku mä en just ois viimeks meinannu tappaa sua!"

"No jos sä oot jo päättäny ettei meijän kannata olla kavereita tai mitään nii mä sit varmaan lähen!"

"Ei älä..."

Mutta Cole käveli jo poispäin minusta. Miksi kaiken pitää aina olla niin monimutkaista, no toisaalta ei se niin monimutkaista ole. Joskus savannilla elävistä ihmisistä kehittyi ajan saatossa puoliksi leijonia ja puoliksi ihmisiä. Tämä ihmislaji levisi ja nykyään kutsumme itseämme leijonan varjoiksi. No niin ei se nyt niin monimutkaiselta kuulostanutkaan, mutta tavalliset ihmiset menisivät ihan sekaisin jos tietäisivät, paitsi Cole. Lakkaa jo ajattelemasta Colea.

Viime viikolla nimittäin kävi pikku juttu. Olin Colen kanssa ja ilman piti olla tarpeeksi lämmin mutta, muutuinkin vahingossa leijonaksi. Se kävi niin nopeasti, aurinko meni yht äkkiä pilveen ja tuulen puuska pyyhkäisi ohitse. Ihoni vain repeytyi auki ja turkki kasvoi salaman nopeasti sen tilalle. En ollut ikinä muuttunut niin nopeasti, yleensä valmistaudumme muutokseen, koska nopeat muutokset sattuvat enkä kyllä enää epäile sitä sillä en ollut koskaan kokenut sellaista kipua ja tuskaa kuin silloin. Siitä ajasta jonka olin leijonana en muista paljoakaan, koska silloin olin enemmän eläin kuin ihminen ja erilaiset vaistot ohjaavat toimintaa. Sillä hetkellä kuitenkin eloonjäämis- vaisto oli sitä mieltä, että Cole on uhka ja hyökkäsin hänen kimppuunsa. Hän onneksi pääsi pakoon ja minä muutuin auringon tultua pilvien takaa taas ihmiseksi.

Havahduin mietteistäni, kun huomasin vilskettä eläintarhan suunnalla olin näköjään ajatuksissani lähtenyt kävelemään sinne päin sillä yleensä leijonina ollessaan leijonan varjot asuvat eläintarhassa, varsinkin kaupungeissa asuvat leijonan varjot. Näin TV- autoja, toimittajia, poliiseja, ambulanssin. Kaikki ne olivat kerääntyneet leijona aitauksen luo ja yht äkkiä tuli kylmä.