"Mä tiedän, että et aio vastata mitään, mutta mä halusin pyytää anteeksi", kerron. Olen oikeassa, ääneni hukkuu tuulen huminaan enkä saa vastausta. "Se mitä tein, oli väärin sua kohtaan."
Itku kuristaa kurkkuani kuin jääkylmän käden kuristus. Katson maahan jalkojeni juureen, koska en kestä katsoa seurauksia silmästä silmään. Tiedän toimineeni väärin ja minua kaduttaa. Kaduttaa niin paljon, että olisin tehnyt mitä vain saadakseni kaiken takaisin. Kamalinta oli se, että se oli mahdotonta. En voinut mitenkään perua tekojani. Se mikä oli tehty oli tehty.
Ulkona on kaunista, vaikka on syksy. En ole koskaan ollut syksyn ystävä, koska se muistutti minua joka vuosi kuolemasta. Siitä, miten lehdet jättävät puunsa ja puut jäävät yksin ilman lehtiensä turvaa. Syksy muistutti minua yksinäisyydestä ja vanhuudesta mitä monet tulisivat kokemaan kasvaessaan. Enkä minä halunnut muistutusta siitä, että jonakin päivänä minä olisin putoava lehti, joka maatuisi maahan eikä enää koskaan palaisi. Nyt puiden punertaminen ja poskeani silittävä tuuli luovat haikeaa tunnelmaa. Pienenä aina syksyn tärkein osa oli Halloween. Se miten sai pukeutua, kaivertaa kurpitsaa ja säikytellä rauhassa lukevaa äitiä olivat minusta parasta koko maailmassa. Siitä huolimatta, että syksy ei ollut minulle mieluinen, niin Halloween oli aina ollut mahtavin juhla. Viime vuonna jaoimme sen yhdessä tehden kurpitsaleivoksia yöllä ja katsomalla koko illan kauhuelokuvia.
"Mä ymmärrän, että et ehkä ikinä voi antaa mulle anteeks", sanon ääni käheänä ja kyyneleet kohoavat silmiini. Tämä on niin vaikeaa. Paljon vaikeampaa kuin luulin. En olisi koskaan arvannut miten vaikeaa tämä tulisi oikeasti olemaan. Olin harjoitellut sadat kerrat mitä sanoisin sinulle, mutta nyt, kun olet edessäni, en tiedä enää mitä sanoa. Tuntuu, kuin kaikki järkevät lauseet olisivat lähteneet tuulen mukana enkä saisi niistä enää otetta.
Minulla on hirveän kylmä. Iho on kananlihalla ja tärisen, mutta siitä huolimatta seison tässä pyytämässä anteeksi, vaikka tiedän, etten ikinä voi hyvittää tekojani. Se hymy, jolla aina piristit päivääni oli kuin lämmin viltti. Nyt tuntuu kuin olisin pohjoisnavalla ilman takkia. Kaipaankohan mitään yhtä paljon kuin sitä, kun vielä hymyilit minulle?
"Mä tiedän, ettei tällä oo mitään merkitystä, mutta mä rakastan sua. Rakastan enemmän kuin kurpitsan kaiverrusta. Rakastan enemmän kuin lämpöä kesäisin tai pipareiden tuoksua jouluisin. Rakastan enemmän kuin kuuhun ja takaisin."
Minulle vastaa jälleen hiljaisuus. Vaikka tiedän, ettet aio vastata sanaakaan, niin jostain syystä odotan silti. Jostain kumman syystä toivon yhä parasta, vaikka tiedän, ettei se ole mahdollista. Siksi tämä särkee sydäntäni entistä enemmän. Se toivo sisälläni musertaa sitä palasiksi hitaasti ja kivuliaaksi.
Katson edelleen kenkiini. Ne ovat vanssit, jotka olivat joskus olleet kirkkaan valkoiset. Nyt ne olivat harmahtavan ruskeat ja kuluneet niin paljon, että puolet pohjasta on irti. En silti halua ostaa uusia kenkiä, koska se ei tuntuisi oikealta. Olen pitänyt näitä kenkiä jo siitä päivästä asti, kun tapasimme ekan kerran. Nämä olivat mukanani silloin, kun varastimme kaupasta karkkia pikkusiskollesi ja juoksimme karkuun. Ne olivat mukanani joka kerta kun keinuimme puistossa. Joka kerta, kun kiipesimme talosi katolle istumaan ja katsomaan tähtiä. Kengistä luopuminen tuntuisi kuin luopuisin sinusta. Voi luoja, miten ikävöinkään tätä kaikkea.
"Mä oon oikeasti niin pahoillani. Sä et ikinä voi ymmärtää kuinka pahoillani. Mä oon katunu mun tekoja siitä asti, kun puhuttiin viimeeksi", kerron. "Ja mä oisin halunnut pyytää sulta anteeksi jo aiemmin, mutta mä en vaan..."
Sitten purskahdan itkuun enkä pysty sanomaan lausettani loppuun. Onko sillä oikeastaan edes merkitystä? Tämä kaikki on turhaa. Et kumminkaan vastaa mitään. Et kumminkaan puhu minulle enää sanaakaan. Etkä kumminkaan enää ikinä tulisi pitämään minua kädestä tai omistamaan hymyäsi minulle. En vain voi täysin ymmärtää sitä. Se, että me emme enää ole pari ei tunnu uppoavan pieneen mieleeni. Sitä on liian kivuliasta ajatella. Samoin, kuin elämää ilman sinua. Raju itkemiseni muuttuu pieneksi nyyhkytykseksi.
"Mä toin sulle ruusuja", sanon lopulta, vaikka tiedän ettei ruusujen antaminen korvaa yhtäkään niistä asioista joita tein; niitä asioita joita sanoin. Eivätkä ne auta sinua antamaan anteeksi. Mutta tarvitsin jotain konkreettista sanojeni tueksi. En ikinä ole antanut sinulle mitään, en edes sitä rakkautta mitä sinua kohtaan tunsin, koska en tiennyt miten. En tiedä miten rakastaa enkä ole koskaan tiennyt. En tiennyt miten kiittää, kun järjestit minulle syntymäpäiväjuhlat tai kun kuuntelit minua koko yön isäni kuoltua. Sinä tunnuit aina tietävän miten rakastaa ja tuottaa lämpöä kaikkialle ympärillesi. Olit kuin kaunis liekki, mutta minä olin bensiini ja saimme yhdessä tämän kaiken räjähtämään. Lopputulos oli vain palaneita unelmia ja tuskaa. En syytä sinua tästä. En todellakaan. Jotkut sanovat, että minun pitäisi. He sanovat, että sinä olit meistä se itsekäs, mutta he ovat väärässä. Minä olin se, joka ajoi meidät tähän tilanteeseen.
En ole tehnyt elettäkään ruusujen suhteen, vaikka ne jo mainitsin. En tiedä miksi en jo anna niitä. Pidän niitä yhä kädessäni ja kuuntelen tuulen huminaa. Alkaa sataa. Sinä olet varmasti iloinen siitä, koska rakastat sadetta. Minä en ole, koska vihaan kastumista ja se tarkottaisi, että minulle tulisi entistä kylmempi. Hampaani alkavat kalista ja mietin, että pitäisi lähteä kotiin, mutta tuntuisi väärältä jättää sinut yksin, vaikka et varmaan edes haluaisi minun jäävän.
"Vittu", kiroan, kun vettä alkaa sataa kaatamalla. En tee elettäkään liikkuakseni. En vain voi jättää sinua näin. En voi lähteä kotiin tietämättä annatko oikeasti ikinä anteeksi vai onko se vain minun toiveeni.
Mutta en tule ikinä antamaan minulle vastausta.
"Mä lähden kotiin. Mutta vaikka me ei enää ikinä jutella, vaikka et kuulu enää mun elämään, niin mä tuun aina rakastamaan sua. Eikä tule olemaan yhtään päivään, jolloin en miettisi sinua", kerron ja nyt kyyneleet alkavat valua yhä tiiviimmin silmistäni. Pisara toisensa jälkeen. Ne sekoittuvat sateeseen. Olen jo läpimärkä ja en haluaisi, mutta minun on aika mennä kotiin.
"Hyvästi", kuiskaan. Pyyhin kyyneleeni käsilläni, mutta se on turhaa, koska niitä valuu kokoajan. Nostan katseeni vihdoin kengistäni. Sydäntäni viiltää, kun kävelen kunnioittavan hitaasti lähemmäs.
Lasken ruusut haudallesi.
