Can't help falling in love..

Part 3

Louisin näkökulma-

Siitä on jo viikkoja aikaa kun näin Harryn viimeksi. Sekä siitä kun viiltelin. En vain jotenkin saanut tapahtumaa mielestäni.

Kävelin portaat alas alakertaan ja nappasin tupakka-askini eteisen lipaston päältä vetäen nopeasti lähimmät kengät jalkaani. Kävelin niinsanotulle terassille ja sytytin röökini laittaen sen huulteni väliin. Päivä ei ole kovinkaan aurinkoinen. Ennemmin pilvinen ja kuiva. Tavallista täällä päin. Tupakoin katsellen muutamia satunnaisia ohikulkevia ihmisiä heidän jokaisen kasvot leimautuen muistiini. Saattaa olla hyvinkin mahdollista että seuraavan painajaiseni pääosaa esittää juuri ohikulkenut täti villakoiran kanssa tai hänen jälkeensä tullut vanha mies kantaen luultavasti ostoksia samalla ottaen tukea kävelykepistänsä. Ajatella että kaikki on mahdollista. Ehkä emme olekkaan olemassa, tai elämme unessa emmekä koskaan herää. Tai voiko koko ihmiskunnan olemassa ololle olla jokin utooppinen tai hebefreeninen käsite? Mutta sitä kun en tiedä jos en edes tiedä olenko oikeasti tässä. Tai oliko kumpikaan noista tuntemattomista vastaantulioista edes olemassa.

Tupakoin ja tumppasin röökini niille tarkoitettuun astiaan paukaten takaisin sisälle.

Kävelin pitkin eteisen käytävää päämääränäni intuitoni päättämä paikka.
Istuin kyseiselle nojatuolille ja tuijotin kirjahyllyä. Olenko tulossa hulluksi?
Minulla on rahaa ja asiat ovat oikeastaan ihan hyvin. Mutta silti elämä tuntuu pakkopullalta.
En vain saa siitä enään mitään irti kun istun yksinäni kotona ainoana ystävänä puolikuollut huonekasvi, jolle juttelin muutama päivä sitten imurini pahanhajuisesta pölypussista. Sen jälkeen se nuupahti. Kuten minäkin. En ole antanut sille tarpeeksi valoa enkä raikasta vettä, jota kasvit tarvitsevat. Samaan tapaan olen täysin unohtanut oman hyvinvointini vaikka ulkoilu ja syöminen ovat normaaleja stressiä alentavia arjen touhuja joita tuskin edes arvostetaan. Kasvit tarvitsevat jonkun huolehtimaan niistä. Jos kasvi on luonnossa aurinko ja pilvien vesi varastot huolehtivat siitä. Ne muodostavat keskenään suuren ulko verkoston ja pitävät huolta toisistaan. Jos joku kasvi kuolee se muuttuu mullaksi jonka alta alkaa kasvaa uusi kasvi. Ne uusiutuvat, koska niin se on tarkoitettu. Luonto on tarkoitettu ympärillemme. Ja siitä on enemmän hyötyä maapallolle kuin kukaan osaa kuvitellakkaan. Koska emme ajattele sitä. Näemme ne joka päivä ja ne ovat kaikkialla, mutta ajatteletko sinä kun näet yksittäisen vesilätäkön, multakasan tai ruohon korren, että "vau tuon takia minäkin olen olemassa, kiitos kun olet siinä"?
Niin arvelinkin. Et.
Mutta samaan tapaan kuin ulko-ja sisäkasvit tarvitsevat jonkun hoitamaan, tarvitsemme me. Me ihmiset tarvitsemme toista ihmistä. Oli se sitten äiti tai isä, ystävä tai se parempi puolikas, vastaantulia tai työnantaja. Me tarvitsemme jonkun rinnallemme. Jonkun jolle voimme purkaa huolemme ja riemumme. Itkeä ja nauraa yhdessä. Kysyä apua ja odottaa ratkaisua pulmatilanteissa. Tarvitsemme jonkun jonka viereen voimme käpertyä joka halaa ja toivottaa hyvää yötä. Jonkun joka oli tarkoitettu sinulle. Juuri sinulle. Juuri nyt.

Silloin tajusin sen. Minä tarvitsen toisen ihmisen. En voi vain olla kotona ja tuijottaa seinää, kun se ei johda mihinkään. Minun tulisi ottaa itseäni niskasta kiinni ja mennä ulkoilemaan, juoda ja syödä hyvin. Yrittää löytää arjen pieniä hyviä asioita. Jokainen päivä ei voi olla hyvä, mutta jokaisessa päivässä on jotakin hyvää.

Nousin ylös ja vaihdoin vaatteeni verkkareihin ja huppariin, vedin adidaksen lenkkarit jalkaani ja pistin airpodit korviini.

"Ei. En ota kuulokkeita."

Päätin ja laitoin ne pois napaten avaimet ja lukiten oveni perässäni. Halusin kuunnella luonnon ääniä. Ohi ajavia autoja ja lehtien suhinaa kevyen tuulen mukana. Halusin rauhaa. Halusin tuntea ja löytää itseatäni jotain hyvää.

Juoksin kadulle ja katselin tuttuja maisemia hölkätessäni pitkin kapeita ja pitkiä katuja.
Päivän hämärtyessä ja päivän tummentuessa iltaan katulamput syttyivät ja ihmisten määræ väheni. En tiennyt mihin olin menossa. En tiennyt missä olin. Mutta luotin itseeni ja siihen, että löydän kotiin.

Tuuli tarttui hiuksiini ja veti niitä silmilleni, pyyhin ne pois ja jatkoin matkaani. Tunsin itseni rauhalliseksi, kuin kaikki olisi vapautunut. Valot pimeässä kaupungissa näyttivät kauniilta. Tievaloja, ledejä, ikkunoita ja lamppuja, sekä vihreät silmät kiiluen muutaman korttelin päässä ikäänkuin kutsuen minua luokseen. Juoksin.