Hiidenväen Polulla

3.

"Siinä kai se sitten oli," sanoi Eino. "Nyt sie tunnet kaikki Mäntyvuoren metsiköt ja kivenkolot. Onkos tullut kyseltävää?"

"Ei suuremmin," Janne sanoi. "Mutta miksi aittoja on niin monta, jos sinä olet ollut ainoa renki? Ovatko loput piioille?"

Eino naurahti, mutta hänen hymynsä sen jälkeen näytti hieman vaikealta.

"Vielä parisen kuuta sitten täällä oli miun kaverina yksi toinen renki ja meidän lisäksi vielä kaksi piikaa," Eino sanoi.

"Mitä heille sitten tapahtui?" Janne kysyi.

"Se tapahtui kaikki niin nopeasti. Hups vain, ja mie jatkoin hommia yksin," Eino sanoi. "Ja mie itekkin tulin tänne vasta muutaman viikon ennen sitä."

"Et siis sinäkään täällä kovin kauaa ollut?" Janne sanoi.

"En. Mutta miulla olikin aivan erityinen syy tulla juuri tänne," Eino sanoi. "Toinen niistä piioista oli miun pikkusiskoni."

"Aijaa?" Janne sanoi. "Varmaan oli hauskaa olla samalla tilalla."

"Olihan se, vaikka lyhyeen loppuikin," Eino sanoi ja vilkaisi pohjoiseen, josta tuivahti viileä tuuli. "Se toinen renki, Osmo, ja toinen piioista, Tuuli nimeltään, iskivät silmänsä toisiinsa. Sittenhän ne menivät vihille ja lähtivät täältä onnellisina."

"Entäs siskosi?" Janne kysyi.

"Niin, Marjallahan se loppu ei niin onnellinen ollutkaan," Eino sanoi. "Pian on kuu kiertänyt kahdesti siitä, kun sisareni hyppäsi järveen ja hukuttautui."

Yhtäkkiä Janne tunsi huonon oman tunnon suorastaan lyövän häntä vatsaan. Auringon lämpö ei tuntunut hänen ihollaan eikä tuuli tuntunut enää mukavalta hiuksissa. Eihän Einosta ollut lainkaan pystynyt arvaamaan, että tämä oli menettänyt siskon, ja vieläpä niinkin kummittelevalla tavalla.

"En mie ole vieläkään keksinyt miksi se niin, mutta kaipa siihen sattui, enkä mie vain osannut huomata," Eino sanoi.

"Olen pahoillani puolestasi," Janne sanoi. "En voi pyytää sinua puhumaan siitä."

"Ei," Eino sanoi. "Mie haluan puhua. Tule, mennään tuonne joelle."

"Oletko varma?" Janne kysyi.

"Yritä nyt tajuta, etten mie enää voi lopettaa," Eino sanoi hiljaa.

Janne katsoi häntä hieman ihmeissään. Hän itse ei ollut koskaan kokenut vastaavaa menetystä, eikä hän todennäköisesti voinut ymmärtää kuin murto-osan Einon surusta. Ei, vaikka miten yrittäisi. Niin oli Ailikin sanonut. Kummallista, kuinka koko Aili taisi olla vain mielikuvitustyttö, vaikka ajatus hänestäkin niin todelliselta tuntuikin.

"Hyvä on," Janne lopulta sanoi, kun ei ajatuksissaan päässyt puusta pitkälle.

Hän käveli Einon takana tietä pitkin vuorelle ja aina sen yli pieneen kuusimetsikköön. Vieläkin Jannea hieman hermostutti tuo tie, muttei tahtonut Einon sitä hänestä huomaavan. Häntähän alettaisiin pitää hullun lisäksi säikkynä kuin pikkutyttö.

Viimein he saapuivat joen rantaan. Joki oli pari metriä leveä, vaikkakin sekin vaihteli eri kohdissa. Sen vesi suirastaan jäisen kylmää ja kivet sen reunuksilla olivat tummanvihreän sammaleen peitossa. Janne käveli Einon vieressä joen vartta yläjuoksuun.

"Toisinaan mie meinaan ruveta syyttelemään itseäni," Eino sanoi. "Mutta siitä mie en ikinä oikein mihinkään pääse. Eikä Marjakaan varmaan toivois miun niin tekevän. Eihän sen tarkotus ollut miun jättäminen yksin."

"Ei se sinun syytäsi ole," Janne sanoi.

Eino ei reagoinut tuohon, vaan jatkoi:

"Se selvisi, se kaikki, kun useamman päivän etsinnän jälkeen siinä sen rannan lähellä asunut ukko löysi sen rantakivikoiltaan. Ihan oli kylmä ja kalpoinen koko tyttö."