Before you go - FIN

1 - Lähtö

Istuin pakettiautossa katsoen ohimenevi maisemia vieressäni olevasta ikkunasta. Pidin pientä kukkaruukkua sylissäni, johon olin istuttanut pari päivää sitten uuden kaktuksen. Radiosta kuului 90- luvun kovimpia hittejä ja ilmassa haisi rööki.

Vieressäni istui pari vuotta minua nuorempi pikkuveljeni ja hänen vieressään istui meidän isäpuolemme, josta röökin haju tuli. Mies poltteli koko ajan äitini asunnossa, mutta nyt pääsin sitä vihdoin pakoon. Vihdoin olin valmis muuttamaan omaan asuntoon, kauas isäpuoleni luota ja todella rakkaan äitini. Häntä tuli ikävä. Samoin pikkuveljeäni ja kotona löhöilevää koiraa.

Nojasin pääni vieressäni olevaa ikkunaa vasten ja huokaisin. Olin häärännyt muuttolaatikoiden kanssa koko aamun, enkä ollut saanut olla edes parin minuutin taukoa. Kello oli pian kaksitoisa aamupäivällä, enkä ollut vielä edes syönyt lounasta. Mahani kurni niin kovaa, että se kuulosti jo melkein ukkoselta.

"Alexa, sä voit syödä tän mun leivän, jos sulla on nälkä", pikkuveljeni Max sanoi ja hymyili. "Et kuitenkaan ehtinyt syödä aamulla mitään."

"Eikun syö sä vaan. Kyllä mä pärjään", sanoin kuitenkin katuen heti. Olisi vain pitänyt ottaa se leipä, ajattelin.

Loppu matkasta kului nukkuen. Silmäni eivät nimittäin jaksaneet enää pysyä auki. Aamu viiden herätykset eivät olleet minun juttuni.

___

Saavuimme noin kolmen aikaan uudelle asunnolleni. Paikka oli Helsingin hieman syrjäisemmällä seudulla ja se oli mukavaa, sillä paikka oli rauhallinen. Kuitenkin palvelut olivat vain parin kilometrin päässä asunnolta, joten ongelmia ei ollut tulossa sen suhteen.

Olin käynyt katsomassa asuntoa nopeasti sisältä, ennen kuin aloimme purkaa muuttolaatikoita ulos pakettiautosta. Asunto oli hyvin siivottu ja yllättävän korkealla, joka oli tietenkin plussaa. Maisemia kelpasi katsoa vaikka monia tunteja putkeen ilman, että tylsistyy.

Tyhjätessä laatikoita ulos autosta, näin todella tutun henkilön viemässä roskia.

Kun henkilö kääntyi minuun päin, olin alkaa itkeä. Se oli Matias. Tämä katsoi minua silmiin ja hymyili. Hän käveli nopein askelin luokseni ja halasi tiukasti.

"Moi Alexa. Siitä on aikaa."

Jalkani olivat lähellä lähteä alta, kun kuulin Matiaksen äänen. Se oli niin matala. Ei se sama 9- luokkalaisen Matiaksen ääni, jota rakastin yli kaiken. Ääni, joka sai minut nukahtamaan aina joka ikinen yö. Ääni, joka sai selässä kulkemaan kylmiä väreitä.

"Joo, siitä on aikaa", huokaisin ja irtauduin Matiaksesta. Katsoin tämän kasvoja ja kyynel vierähti poskelleni. Ne olivat ne samat kasvot, jotka olin silloin 9- luokan loputtua viimeksi nähnyt. Kasvot, joita olin jäänyt kaipaamaan. Ja nyt vihdoin näin ne, suoraa kasvojeni edessä.

"Hei, älä itke", Matias sanoi edelleen hymyillen ja pyyhkäisi kyyneleen pois poskeltani kylmällä sormellaan. "Muistatko sä, mitä me luvattiin toisillemme?"

"Että me ei enää ikinä itketä toistemme takia..."

"Hyvä, sä muistit, Matias sanoi, hymyili ja antoi vielä toisen halauksen.

___

Olimme saaneet siirretyä kaikki laatikot sisälle asuntooni Matiaksen ja Maxin kanssa. Sen jälkeen Max ja isäpuolemme lähtivät takaisin kotiin antaen vielä nopeat hyvästit. Ja nopella tarkoitan kymmentä minuuttia.

Istuimme Matiaksen ruokapöydän ääressä hiljaisuudessa. Radiosta kuului rauhoittavaa musiikkia ja ilmastoinnista kuului pientä rätinää. Keittiön hieman tunkkaisen hajun peitti raikas kamomillateen ja vanilja kynttilän tuoksu. Matiaksen kissa nukkui sylissäni ja horisontissa näkyi vaaleanpunaisia pilviä, joiden takana loisti kirkas oranssi aurinko.

Matias hyräili radiossa tulevan biisin tahdissa ja katsoi ikkunasta ulos rauhallisella katseella. Minä katsoin sylissäni rauhallisesti nukkuvaa kissaa ja kuuntelin Matiaksen hyräilyä. Se oli rauhoittavaa.

Suljin silmäni ja kuuntelin hyräilyä. Se sai minut hetkeksi aikaa unohtamaan kaiken ympärillä tapahtuvan, kunnes sylissäni nukkuva kissa heräsi ja alkoi maukua. Avasin silmäni ja naurahdin.

Matias lopetti hyräilyn ja siirsi katseensa minuun. Hän alkoi tutkia kasvonpiirteitäni ja hymyili.

"Sä oot kyllä muuttunut sitten ysiluokan jälkeen. Et oo enää se pieni, arka Alexa, vain oonko väärässä?"

Punastuin korvia myöten. Matiaksen kommentti oli niin suloinen, mutta samalla niin hauska. 

"Et oo. Siitä on kuitenkin jo melkein neljä vuotta", sanoin ja otin pienen hörpyn jo jäähtyneestä teestäni.

"Niin... Neljä vuotta", Matias huokaisi ja joi loput teestään. 

Hiljaisuus laskeutui ympärillemme. Ainoastaan radio ja ilmastointi pitivät jotain ääntä.

"Mun pitäis varmaan lähteä. Mulla on kuitenkin vielä monta laatikkoa avaamatta ja haluun päästä nopeeasti nukkuun tänään", sanoin heti katuen sitä.

Matias nosti katseensa tyhjästä mukistaan suoraan silmiini. Hän näytti hirman pettyneeltä ja surulliselta, mutta kuitenkin ymmärsi ja nousi ylös pöydästä.

"Okei", Matias huokaisi ja hymyili vaivaantuneesti. "No, nähdäänkö taas pian?"

"Joo, nähdään vaan", sanoin ja hymyilin. Nousin itsekin ylös ja lähdin eteiseen. Laitoin kengät jalkaani, avasin oven ja astuin rappukäytävään. Vilkutin vielä Matiakselle ja paiskasin oven kiinni. Kylmä viima puhalsi kasvoilleni ja koko kehoni alkoi täristä.

Kävelin nopein askelin asunnolleni, avasin oven ja otin kenkäni pois päästyäni sisälle. aitoin oven varovasti kiinni ja kävelin sängylleni. Luoja, mikä päivä, ajattelin ja kaaduin sängylle. Viimeisimpänä muistan vain, kuinka silmäni menivät kiinni.