Be mine

Luku 5

I'd die for you, but I won't live for you

Joo, se sattu. Mut jokainen veri-tippa joka osu lattiaan, tuntu vapauttavalta. Kaikki mikä mua esti nauttimasta elämästä, tuntu katoavan hetkeks. Luettelin päässäni kaikkia niitä asioita, jotka oli pilannu mun elämän.
Viilsin syvemmälle joka kerta, kun mainitsin Erikin.

Hävähdyin omista mailmoistani, kun tiputin lasinsirpaleen vahingossa maahan. Yritin nähdä kyynelten läpi, kuinka paljon olin oikeen viillelly. Vuosin verta molemmista ranteista. Jos joku tätä scenaariota vois kuvailla, ni Hannah Baker näytti suurinpiirtein samalta ammeessa. Tai no enhän mä ollu kylpyammeessa, vaan vessanpöntöllä.

Mun mieleen tuli yhtäkkiä Lucas, ja palasin kunnolla todellisuuteen. Ja todellisuus oli se, et istuin sen vessassa, lattia täynnä verta, samalla kun Lucas nukku. Ja kohta mä kai kuolisin. Ehkä. Halusinko mä ees kuolla?

Halusin. Tai ehkä en. Jokin, Lucas, sai mut epäröimään. Mut vaikka se oikeesti välittäis musta, ni ei se voi auttaa mua mitenkään, enkä mä haluakkaan siltä apua.

Istuin vessassa. Itkin. En hetkeen miettinyt mitään. Itkin. Osa musta halus elää, ja se toinen osa ties ettei mun elämästä enään vois tulla mitään. Nousin ylös, huomasin olevani pyörtymässä, ja kävelin nopeesti kylpyammeeseen. Istuin ammeeseen ja katoin ympärilleni. Koko vessan lattialla oli verta.

Se oli siinä hetkessä mun mielestä kaunista. Mun mielestä tää olis kaunis tapa lähteä. Ja se kertokin siitä ettei mulla ollut kaikki hyvin, muttenhan mä sitä ite oikee tajunnu.

Istuin silmät kiinni ammeessa hetken. Odotin kuolemaa. Mietin Lucasta. Mietin miten joku oli oikeesti halunnut auttaa mua. Mut sekään ei saanut mua muuttamaan mun mieltä, tai huutamaan apua, koska enhän mä siihen luottanut. Ei Lucas ollut mulle mitään. Se oli kiva poika joka vaan yritti saada multa. Enkä halunnut sen apua.

Jossain kohdassa päätin yrittää kuolla, mut se ei onnistunut. Mä en vaan pystynyt kuolemaan, enkä jaksanut hakea lasinsirpalett apuun. Mietin mitä tapahtuis jos Lucas löytäis mut. En halunnut jäädä ottamaan selvää.

Mut se oli näköjään liian myöhästä.

Kuulin askeleita.

"Emma, mikä sulla kestää?" En vastannut. Lucas hakkas vessan ovee.

"Emma, onks kaikki ok?" En vastannut. Musta tuntu siltä kun elokuvissa niillä näyttelijöillä kun kuvataan hidastettuna, ja se päänäyttelijä vaan pysähtyy ja siit tuntuu siltä et kaikki pysähtyis, se ei tee mitään, se vaan on siinä tilanteessa eikä edes tiedä mitä sen pitäisi tehdä. Mä olin siinä tilanteessa. Mua ei kiinnostanut mitä Lucas teki, mulla oli rauha. Tunsin rauhaa. Koko illan olin tuntenut surua, vihaa, toivoa, toivottomuutta. Mut nyt tiesin, ettei tänne jäis mulle mitään. Tai, sit voisin hankkii apuu, mut ei mulla ollut mitään iloa elää, eikä oikeen syytäkään, eikä Erik päästäis mua terapeutille.

Palasin todellisuuteen kun Lucas yhtäkkiä sai oven murrettua. Käänsin mun katseen sitä päin. En ollu lainkaa peloissani,  tai ees kiinnostunut siitä miten se reagoi, just tällä hetkellä millään ei ollut väliä. Kestäispä tää tunne ikuisesti.

Mut ei se kestäny.

Lucas juoksi mun luo ammeeseen. Se ei jääny paikoillee kattomaan veren määrää lattialla, se juoksi suoraan mun luo. Sen ilme oli jotenkin surullinen, mut kuiteski hätääntyny myös. Se ois voinu kysellä vaikka mitä, syyttää mua tai olla vihanen, muttei se ollut mitään niistä.

Lucas nosti mut sen syliin, sen paita oli heti veressä. En sanonut sanaakaan, eikä sekään sanonut. Tajusin kuitenki joutuvani sairaalaan, minne en voinut mennä. Oisin joutunu kotiin, ja nyt kun Lucas ties Erikistä, se ois sekaantunu ja oisin varmaa joutunu laitokseen, tai jonnekkin muualle minne en halunnut. Oli vaan yks paikka minne halusin just nyt, äidin luokse.

"Ei sairaalaan" sanoin lopulta kun Lucas oli jo kävelemässä portaita alas. "En voi mennä sairaalaan"

"Emma sähän kuolet jossen viä sua sairaalaan" Lucas katto mua sen täydellisillä koiranpentu silmillä, ja jatko matkaansa alas portailta. Se ei ees ottanut vaihtoehdoks olla menemättä sairaalaan.

"Mut jos se on se mitä mä haluun, saanhan mä sen ite päättää, ja mä kieltäydyn menemästä sairaalaan. Jos viet mut sairaalaan, oot mulle kuollut. Ja sitäpaitsi, joutuisin vaa kotiin Erikin luo." Olin melkein pyörtymässä mut sanoin ton niin selkeellä äänellä, et Lucas pysähty ja katto mua surullisesti.

"Mitä mä sit teen? En haluu menettää sua"

Aloin tuntemaa miten hiljalleen en enää kuullut Lucaksen ääntä, miten sen katse katos mun silmistä, ja miten kaikki vaan katos mun ympäriltä.

Sit näin äidin. Olin sen luona. Olin missä halusin.

Sit heräsin sairaalasta.

—————-
Yritän nyt alkaa kirjottaa aktiivisemmin <333333