Pilvissä tahtoisin seikkailla

1. Unohdettu

Luku 1. Unohdettu

"Olit täydellinen unelmien prinssini. Parempaa ei voisi toivoa. Rakastin sinua koko sydämestäni ja halusin sinun näyttävän minulle mitä rakkaus on. Tunsin kanssasi millaista se on ja sinä näytitkin sen. Kumpa kaikki vain jatkuisi entisellään, mutta se ei jatku. Täydelliset muistomme ovat ohi. Niitä ei tule lisää... Olen pahoillani kaikesta tuskasta, mutta en kestä. En kestä nähdä sinua. En kestä katseita. Anteeksi... ja, jos yhtään kunnioitat mitään et ota minuun enään yhteyttä. Et näytä enään samalta kuin se poika johon rakastuin. Etkä enään ole hän. Monet sanovat ettei ulkonäöllä ole väliä. Niin minäkin. Sanoin. Mieleni on kuitenkin muuttunut."

Tuo viesti. Se sattui. Eikä se tuska ole vieläkään ohi. Muistan kuinka heräsin sairaalasta. En muistanut heti mitään. Todella hyvä olo. Puhdas ja niin viaton. Ilman muistoja oli niin hyvä olla. Vain kysymykset päässä. Kuka olen ? Missä olen ? Yhtäkkiä aloin tuntemaan suurta kipua. Huusin tuskissani. En kestänyt. Ruumiini ei kestänyt. Menetin tajuntani enkä herännyt pitkään aikaan. Tai siltä se tuntui. Tyhjyyttä ja tyhjyyttä. Eikä ikinä loppua. Tässä tapauksessa painajaisetkin olisivat kelvanneet. Jotain olisi nähnyt eikä yksinäisyys painanut ja synkkyys. Pimeää oli joka puolella. Huusin. Eikä kukaan kuullut, vaikka äänet kaikuivat taatusti loputtomiin. Herättyäni olin saanut muistojani takaisin. Muistin jo todella suuren osan elämääni, mutta en niitä onnellisimpia ja tuskaisimpia. Olin nukkunut vain kuusi tuntia. Minusta se oli tuntunut paljon pidemmältä ajalta. Ikuisuudelta. Suuressa tyhjiössä. Ensimmäinen kysymys mitä minulta kysyttiin oli nimeni. Pian alkoi satelemaan peruskysymyksiä joihin en osiin muistanut vastausta. Puhuminen tuntui oudolta. Se ehkä jopa vähän sattui. Jätin tuon kuitenkin mainitsematta. En sanonut kenellekään. En edes äidille joka rakastaa minua. Hoitajat kertoivat minun saaneen suuren tällin ja muistinmenetyksen. Muistini kuitenkin palaisi normaaliin loistoonsa ajan kanssa. Äitini itki vierelläni. Taukoamatta. En aluksi ymmärtänyt miksi. Minä taisin selviytyä..., mutta mistä. En muistanut miksi olin täällä. Mysteereitä oli monia ja arvoituksia joita mietin. Vastausta ei näyttänyt löytyvän.

Pari päivää vain makoilin äitini nukkuessa vierelläni yöt. Hän ei halunnut poistua luotani. Tästä näki kuinka paljon hän oikein välitti. Isäni oli ilmeisti käynyt vain silloin, kun olin tajuttomana. Häntä minä en edes oikein tunne. Eikä meillä ole mitään tunne sidettä. Eli ei ole sen kummallisempi ihme. Kukaan ei vielä ollut puhunut mitään miksi olin täällä. Äitini vain oli sanonut "Nuku nyt. Kyllä se vielä selviää.." samalla purskahtaen uudelleen itkuun. Ruokaa minulle syötettiin ja sitä oli vähän vaikea syödä. Yhtenä hetkenä yllätyksenä hoitaja oli lausunut tutkittuaan minut "Hän on valmis näkemään" Mitä ? Mitä minun piti nähdä ja olin vasta nyt valmis? Ei. Liikaa ajattelemista. Olin varmaan saanut jotain rauhoittavaa sillä silmäni alkoivat painautua kiinni. En halunnut nukkua halusin nyt nähdä. Halusin nähdä sen mistä hoitaja puhui. Äänet alkoivat kuulua vain hiljaa. Äitini ja hoitajan puhe hiljeni hiljenemistään. Nukahdin. Pimeys mitä olin nähnyt nämä päivät oli vaihtunut. En kuitenkaan muista mitä näin enään herättyäni.

Kun heräsin huoneessa oli äitini ja hoitajia. Heitä taisi olla kolme. He puhuivat jostain, että tämä saattaa järkyttää ja jotain muuta, että olenko taatusti valmis. Ei minulla ollut edes mitään hajua mistä he puhuivat. Niin mikäs siinä. Äitini aloitti uuden itkukohtauksen. Miten hänellä oli niin paljon kyyneliä ? Äitini tarttui minusta kiinni ja alkoi silittelemään minua päästä kuin vauvaa. "Voi pieni kaunis poikani" hän nyyhkytti. Hoitaja tuli varovasti lähemmäksi ja kaivoi jotain viereiseltä pöydältä. Pöytä oli korkeampi kuin tämä sänky. En ollut nähnyt vielä mitä pöydällä oli. Hoitaja otti hiljaa peililtä näyttävän asian ja katsoi hetken itseään ennen kuin käänsi peilinsä minuun. Nyt minulla valahti. Ymmärsin miksi äitini itki. Miksi hoitajat katsoivat minua säälivästi ja jotkut ehkä jopa peläten. Kaikki ne mulkaisut ja pettyneet katseet johtuivat tästä. Naamani oli ihan mullin mallin. Leukani ei ollut luonnollisessa asennossaan. Silmäni punoittivat niin silmämunasta kuin ympäriltä. Haavoja, jotka olivat jo rupia oli naamassani. Mieleeni alkoi tulvia jotain näkyjä kuin kauhuelokuvasta. Olinko sekoamassa ? Vai mitä nämä ovat. Minua hakattiin ja potkittiin pimeässä. Ahtaassa ja haisevassa paikassa. Silmästäni alkoi tulemaan kyyneliä ja äitini omalla ihanalla persoonallaan alkoi lohduttamaan. Hoitajat lähtivät toinen toisensa perään. He supattivat lähtiessään jotain. Taisin nukahtaa. Enään äitini ei ollut vierelläni.  Vieressäni oli mitä kaunein tyttö. Tuon hymy oli niin ihana, että se sulattaisi vaikka sydämen. Tuo katsoi minua rakastuneesti ja minä taisin katsoa häntä. Pian suutelimme. Huuleni koskettivat toisia huulia. Hänen kasvonsa olivat niin kauniit. Hän taisi olla enkeli, joka oli lopulta tullut hakemaan minut pois täältä. Suudelman loputtua en saanut sanaakaan sanottua. Tuntui kuin en olisi tässä hetkessä. Eläisin jonkun muun hetkeä. Tyttö alkoi kikattamaan ja kääntyi ottaen jotain. Tytön käteen oli ilmestynyt mansikoita. Hän ojensi suuhuni sellaista. Punaista herkullista mansikkaa. Otin sen tyytyväisenä vastaan. Tämän jälkeen heräsin. Se ei ollut ollut enkeli, joka minut tuli hakemaan. Sillä heräsin sairaala huoneesta. Kuka se kaunis tyttö oli ? Hänen ihanien ja täyteläisten huulien kanssa. Tuo uni oli ollut parhain uni pitkään aikaan. Unesta tuli todella rentoutunut olo ja ja mikä se tunne on. Rakastunut. Rakastunut olo. Kuitenkaan näillä kasvoilla ei taatusti ikinä saisi ketään noin kaunista......ja täydellisyyttä. Hän oli lumonnut minut kauneudellaan.

// Alotin tarinan, josta aion viimeinkin jatkaa ja panostaa siihen kunnolla. Eka osa saattoi olla vähän tylsä. Tässä ei tapahtunu mitää ihmeempää.