•°Uusi Laki°•

Luku 1

Hermione istuu Tylypahkan raunioilla. Sodan loppumisesta on kulunut kaksi päivää. Hänen rakastamastaan paikasta ei ole kuin rauniot jäljellä Voldemortin aiheuttaman sodan takia. Tuulen vire osuu hänen kasvoillensa työntäen ruskeita pörröisiä hius sortuvia hänen naamaltaan. Loput hiukset ovat nutturalla hänen sauvansa ympärillä. Hän ei tiedä mitä tuntea katsoessaan kuolleiden ystäviensä ruumiita. Niin paljon verta vuodatettu aivan turhan asian takia. Loppujen lopuksi meissä kaikissa kiertää sama punainen veri, ei sillä ole väliä onko puhdasverinen, puoliverinen tai jästisyntyinen. Valitettavasti Voldemort ja tämän kuolonsyöjänsä eivät ajatelleet samoin.

Hänellä on syyllinen olo siitä, että selvisi. Miksi hän selvisi, kun niin moni hänen ystävänsä kuoli. Hekin olisivat ansainneet elää. Niin monta elämää jäi aivan liian lyhyeksi. Liian monen elämä päättyi ennenkö se edes ehti alkaa kunnolla. Hermione on niin ajatuksissaan, että ei huomaa mitään ympärillään.

Hermionen viereen istuu tuttu hahmo, joka saa hänet vihdoin pois hänen ajatuksistaan. Poika joka elää, Harry Potter. Tämän mustat hiukset ovat sekaisin, joidenka seassa on kuivunutta verta ja hänen naamansa on likainen. Hänen paitansa on riekaleina ja housut ovat kuran ja tomun peitossa. Heistä kaksikymmentä metriä oikealle keskellä kaikkea makaa Voldemortin kuollut ruumis. Hänen kasvonsa pienessä irveessä. Hänen tummat hiuksensa tulevat hieman naamalle. Hän ei enää näyttä sille hirviölle, joka hän oli, vain pelkkä Tom Valedro. Poika jota ei rakastettu. Ehkä tämä kaikki olisi vältetty, jos vain hänellä olisi ollut joku, joka oikeasti rakasti tätä.

"Miksi Harry?" Hermione kuiskaa niin hiljaa, että pojan oli vaikea kuulla tätä. "En tiedä, mutta se on vihdoin ohi", Harry vastaa hiljaa. Kumpikaan ei halua rikkoa hiljaisuutta kovilla äänillä. "Loppuuko se oikeasti ikinä. Mikään ei tule olemaan samanlaista enää. Ystävämme, perheemme, he ovat mennyttä, emme voi elää enää normaalisti" tyttö sanoo murtuneella äänellänsä. "Ei niin, mikään ei tule olemaan ennallaan, mutta meidän on vain opittava elämään sen kanssa" Harry toteaa, vaikka itsekin tietää, että elämä ei tule olemaan normaalia vielä pitkään aikaan, ehkä ei ikinä.

Harry katsoo eteensä kohti Suuren hallin raunioita. Noidat ja velhot surevat menetettyjä läheisiään. Kuolemaa joka puolella heitä. Ei ole suuntaa mihin voisi katsoa ilman että näkisi jonkun ruumiin. Näiden ruumiiden seassa on Remus Lupin. Hänen entinen professorinsa, isä hahmonsa, sekä läheinen ystävänsä. Harryn mielessä pyörii ajatus tämän pojasta Teddystä, poika on vasta parin kuukauden ikäinen. Hän ei tule muistamaan vanhemmistaan mitään eikä tule itse tuntemaan heitä. Hän kokee saman kohtalon kuin Harry, kuulee vain tämän vanhempiensa kavereilta asioita heistä. Harry lupaa itselleen, että tekee kaikkensa, ettei Teddy joudu kokemaan oloansa yhtä hylätyksi mitä Harry koki lapsuudessaan.

Remuksen ruumiin vieressä on hänen vaimonsa Nymfadora Tonks. Heistä hieman oikealla makaa Fred Weasleyn ruumis. Hermione tuijottaa jo Fredin ruumista silmissään kyyneleet, joidenka hän ei anna karata. Hän ei voi vaikuttaa heikolle muiden edessä. Hermione tietää, että hän ja Harry joutuvat yhdessä Ronin kanssa parrasvaloon, jossa jokaista heidän liikettään vahditaan. Hän silti kokee kipua nähdessään punapään ruumiin. Pojan, jota hän oppi rakastamaan niin kovasti. Kukaan ei tietenkään tiennyt heidän suhteestaan, paitsi George, Lee ja Harry. Heidän eronsa satutti heitä molempia, mutta he tiesivät, että he eivät tulisi ikinä kestämään. Kirjanörtti ja jekkuilija, ehkä kirjoissa se toimii ja on romanttista, mutta oikeassa elämässä se oli vaikeampaa. Hermione silti rakasti melkeinpä jokaista Fredin jekkua, kunhan kukaan ei loukkaantunut.

Fred tiesi, että hänen pikkuveljensä pitää Hermionesta vaikka ei osannut ilmaista sitä oikein, hän tiesi, että se satuttaisi Ronia liikaa, jos hän olisi Hermionen kanssa. Hermione taas ei halunnut, että Fredille kävisi huonosti, ajatellen että hän on jästisyntyinen ja etsintäkuulutettu ja oli pakosalla. Molemmat jatkoivat toistensa rakastamista, vaikka olivatkin eronneet. Pakosalla ollessaan Hermionen tunteet Ronia kohtaan palasivat jotenkin, tämän muistuttaessa Hermioneta Fredistä hänen punaoransseilla hiuksillaan ja pisamillaan.