illusion

8

Seonghwa

 Suuntasin autovuokraamolle, josta vuokrasin joskus itselleni auton omani mentyä rikki. Silloin korjaamolla ei ollut jäljellä yhtään laina-autoa ja tarvitsin autoa, joten jouduin vuokraamaan. Autovuokraamon ohi kävellessä vasemmalla puolella on silta, jolle olin nyt matkalla. Siltä näkee juuri sopivasti kun Aurinko laskee länteen. Vesi kimaltelee ja siinä osassa kaupunkia äänet kuuluvat vain taustameluna rauhoittaen kaupungin ääniin tottuneita, kuten minua.

 Kuultuani ravintoloiden ihmisten aiheuttamaa keskustelua rauhoituin. Ei se kestä kauaa, nopeaa ja kaikki on ohi.

 Sillan metalliseen aika matalaan kaiteeseen oli nuoriso tehnyt enemmän tai vähemmän hienoja graffittien tapaisia ja muita töherryksiä. Jotkut olivat kirjoitelleet tekstejä normaalilla käsialalla, jotkut hienostelevalla kaunolla, jotkut tehneet ties mitä. Mukaan mahtui myös vähän intiimimpiä piirroksia, joita jotkut varmastikin yläkoulussa olevat ovat tehneet.

 Itse olin sillan löytänyt vasta jokunen kuukausi sitten silloin, kun olin joutunut vuokraamaan sen auton. Autovuokraamolla oli työskennelly Choi Jongho niminen nuori, joka oli auttanut minua. Samalla olimme tutustuneet ja meistä oli tullut ihan hyviä ystäviä vaikka meillä kuuden vuoden ikäero olikin. Jongho kertoi minulle, että työskenteli vuokraamolla, koska se oli perheyritys ja syrjäisessä paikassa sijaitsevalle työpaikalle siitä sai kohtuullisesti palkkaa. En ollut kuullut toisesta kuitenkaan vähään aikaan, toinen nimittäin vietti aikansa aikalailla töidensä ja tyttöystävänsä kanssa. Tai no "tyttöystävänsä". Niin kuin eräs vaihto-oppilas sanoi Jongho on "as straight as a circle". Ei hän sitä kumminkaan myönnä, poloinen on syvemmällä kaapissa kuin kukaan, jonka olen tavannut.

 Aikaisemmin nähty mies voisi olla kyseinen "TYTTÖystävä" tai ainakin se kävisi järkeen.

 Kello näytti 19.45, kun taivas värjäytyi kauniin punertavaksi. Pilvissä näkyi jopa oranssin vivahdus ja joissain kohdissa liilaa. Näky oli kertakaikkiaan kaunis kun se paistoi suoraan korkeiden kerrostalojen takaata, jotka näyttivät mustilta möhkäleiltä. Ensimmäisenä mieleeni tuli lasten Auringonlasku varjo työt, jotka useimmat ovat pelkästään yksinkertaisuutensa takia jopa esteettisiä.

 Nojauduin kaiteen yli kuullakseni veden hiljaisen liplatuksen paremmin. Oi, kun vesi kimalteli niin kauniisti. Vesi on vapaa, se voi vaellella minne haluaa ja miten haluaa. Melkein. Me ihmiset kahlitsimme vedenkin vapauden.. Niin kuin omamme. Nousin istumaan metallisen kaiteen päälle selkä jokeen päin. Suljin silmäni. Miltä tuntuisikaan vain kaatua ja tippua terävien kivien päälle?

 Olin istunut siinä jo tovin kuunnellen ympäristön ääniä ja tunnustellut tuulta kasvoillani. Tuuli liikutteli hiuksiani saaden ne leijumaan ympäriinsä, katsomattakin tiesin että vaalean ruskeat hiukseni kimaltelivat auringonsäteiden voimasta. Ihmiset eivät tuntuneet huomaavan minua. Olinko jo kuollut? Olinko koskaan ollut olemassakaan?

 Tunsin ranteessani vahvan otteen, jonka jälkeen vetäisyn. Joku veti minut alas kaiteelta maahan. Vaikka en aikonut kaatua taaksepäin.. vielä. Räpyttelin vahvasti silmiäni yrittäessäni tarkentaa katsettani, mutta se oli vaikeaa sillä olin niitä pitkään kiinni pitänyt. Kun silmäni vihdoin suostuivat toimimaan näin edessäni Yeosangin, jonka kasvoja valaisivat viimeiset rippeen Auringon valosta. Tuon silmät tuijottivat minuun huolestuneina tunteita täynnä.

 Tuijotimme toisiamme vain hiljaisuudessa.

 Ihan kuin jokin tuntematon voima olisi vienyt meitä lähemmäs toisiamme. Lyhyempi nojautui lähemmän minua minun edelleen istuessa maassa, joka tuntui kylmältä läpi farkkujeni. Oli jo pimeää, vain katulamput parisen metrin päässä valaisivat hetkeä. Huomaamattani silmäni olivat menneet melkein kiinni. Ripsieni välistä näin vierelleni kumartuneen Yeosangin, joka kuiskasi korvaani:

"Se et sun tehtävä on auttaa, ei tee susta haavoittumatonta"

Naurahdin toisen sanoille hiljaa, jonka jälkeen vain totesin:

"Haha, mut mun on pakko.. Muuten illuusio rikkoutuu"