Murusia elämästä: psykologisia novelleja

Happea

En mä halunnut kuolla.

En oikeasti. Mä halusin pois vain kaikesta siitä, mihin mä olin päätynyt. Mä olin niin työttömyyskassan asiakkaana, leipäjonossa, asunnottomien turvakodissa ja vaikka missä muualla. Kaikkea sellaista, mistä mä en halunnut puhua. Mä olin riippakivenä, muiden kannettavana. Ihan niin kuin muilla ei olisi tarpeeksi vaikeaa.

Enkä mä keksinyt mitään muutakaan keinoa helpottaa ihmisten taakkaa. Vaikka tietenkin nyt mä tajuan, ettei se olisi tehnyt yhtään mistään kevyempää kantaa.

Ei vaikka mä olisin kuinka lähtenyt.

Kai mä sitten vain voin pahoin. Jotenkin niin selittämättömän pahoin, ihan kuin joku olisi istunut mun päällä ja estänyt mua liikkumasta yhtään mihinkään. Kaikki tuntui olevan niin saavuttamattomissa, kaikki oli jotain, mihin mä en yltänyt. En riittänyt.

Valoa ei löytynyt edes niinä onnellisina hetkinä tai kun asioissa alkoi mennä hieman paremmin. Mä tajuan kaiken kunnolla vasta nyt, kun asiat selkenevät ja mä pystyn taas vetämään ilmaa keuhkoihin.

Niin, hengittäminen. Yksinkertainen toiminto, jossa ilma virtaa keuhkoihin ja sieltä ulos.

Hengittäminen.

Ei sitäkään osannut aikaisemmin arvostaa.