sinners // niam

three

Hetken kuluttua Liamin oveen koputettiin. Liam käänsi katseensa kohti puista ovea ja huokaisi. "Mitä?" hän kysyi kuuluvalla äänellä.

"Ruoka on kohta valmis." kuului hänen äitinsä hento ääni oven takaa. Liam ei vastannut mitään ja kohta hän pystyi kuulemaan äitinsä askeleet, jotka palasivat takaisin keittiöön.

Liam rapsutti päätään ja nousi sängyltään. Hän ei millään olisi halunnut mennä ruokailemaan perheensä kanssa. Hänellä ei totta puhuen edes ollut nälkä. Hän avasi ovensa ja lähti suuntaamaan kohti talon ruokailuhuonetta, jossa loput hänen perheenjäsenistä olivatkin.

Puinen pöytä oli katettu lautasilla, laseilla ja ruokailuvälineillä. Pöydän keskellä oli padallinen lihakastiketta ja vieressä kulho keitettyjä perunoita. Liamin äiti, Karen, kiersi pöytää kaatamassa jokaiselle lasillisen vettä. Kukin otti vuorollaan ruokaa ja pian huoneessa kaikui vain haarukoiden ja veisten kilinä lautasta vasten.

Karen otti velvollisuudekseen aloittaa pöytäkeskustelun ja aloitti kysymällä päivästä. "Miten sujui ensimmäinen päivä koulussa?" 

Ruth pysyi hiljaa ja Liam oli mutissut vastauksenaan 'ihan hyvin'. Karen odotti parempaa vastausta hetken, mutta jatkoi kyselyään hiukan pettyneenä. "Saitteko te uusia kavereita?" 

"Tutustuin yhteen poikaan. Tapasin hänet eilen siellä kirkossa ja hän on biologian ja latinan ryhmässäni." Liam vastasi.  Hän pystyi näkemään silmäkulmastaan, kuinka hänen isänsä laski haarukkansa lautaselle ja katsoi häntä nyrkkiään puristaen. "Sinulle varmasti sopii tämän kirkkopojan seura." hän tiuskaisi ja jatkoi syömistään.

Vaikka tämä lause saattoi kuulostaa normaalilta, niin kaikki pöydän ääressä istuvat ymmärsivät mistä kenkä puristi. "Geoff!" Karen haukkoi henkeään ja katsoi aviomiestään järkyttyneenä. "Annettaisiin tämän asian jo olla." 

"Äiti, etkö sä ymmärrä? Mun oli tarkoitus muuttaa Manchesteriin. Manchesteriin, mutta koska ton idiootin piti mennä ja pilata kaikki, niin kaikki mun kaverit on Manchesterissa yliopistossa ja mä oon jäänyt jonnekkin kämäseen Wolverhamptoniin!" Ruth huusi. Hän pyyhki suupieliään, jonka jälkeen nousi pöydästä. "Kiitos ruoasta, ei ole enää nälkä." 

Liamin teki mieli itkeä. Se ei ollut hänen vikansa. Se ei tuntunut reilulta sanoa, että se oli hänen vikansa. Mitä hän itselleen mahtaa?

Pian Geoff nousi pöydästä myös ja lähti Ruthin tavoin pois ruokailuhuoneesta. Karenin katse seurasi häntä, mutta kun Geoff kääntyi kulman taakse huoneeseen jäi vain Liam ja Karen istumaan ruokapöydän ääreen. Liam pyöritti haarukkaansa lautasella. Vähäinenkin ruokahalu oli poissa ja hän pidätteli itkuaan.

"No, oliko koulussa söpöjä tyttöjä?" Karen kysyi kiusallisesti ja Liamin mielestä tämä oli viimeinen pisara. Hän mulkaisi äitiään ja poistui ruokapöydästä mitään sanomatta, kyyneleet vierien pitkin hänen poskiaan kun hän juoksi takaisin huoneeseensa.

_

_

_

Elämä Liamille ei ollut helppoa. Hänen perheensä ei ollut alunperin kovinkaan varakas, mikä oli yksi monista syistä, miksi he olivat asuneet maaseudulla. Rahat olivat kuitenkin nyt entistä tiukemmalla kaupunkiin muuton jälkeen, koska talo kaupungissa maksoi enemmän.

Liam tunsi olonsa syylliseksi. Tavallaanhan muutto oli hänen syytään, mutta heidän olisi ollut pakko muuttaa. Niin Liam ainakin ajatteli.

Liam oli leimattuna mielisairaaksi vanhempiensa, sukulaistensa ja lääketieteen edessä, jonka takia hän viettikin koko kolmen kuukauden kesälomansa mielisairaalaan suljettujen ovien takana. Hänestä oli tuntunut niin ulkopuoliselta siellä, sillä kaikki muut potilaat siellä saivat kaikenlaisia kohtauksia, ja olivat siellä sen takia koska heillä oli oikeasti mielenterveysongelmia.