Totuus vai tehtävä? || Drarry fanfiction

#4

Huomasin kuinka käytävillä oli jo räjähdellyt, ja lisää räjähti koko ajan. En siis epäröinyt hetkeäkään tarttuessani Dracon käteen ja pinkoessani mahdollisimman nopeasti kohti rehtorin kansliaa. Matka tuntui paljon pidemmältä kuin yleensä, koska nyt piti olla koko ajan varuillaan kirousten ja räjähdyksien varalta. Kaikki ei kuitenkaan mennyt niinkuin piti, sillä matkalle sattui sellainen pienen pieni este nimeltä Bellatrix Lestrange.

Olin juoksemassa suoraan Bellatrixiä päin, mutta huomasin tämän käytävän päässä. Pysähdyin äkisiti ja perässäni juoksut Draco törmäsi minuun. Välittämättä siitä vetäisin pojan kanssani luutakomeroon ja lukitsin oven.

"Mitä nyt?", Draco kysyi hieroessaan nenäänsä.
"Bellatrix", sihahdin tuolle ja poika valpastui heti.
"Dumbledoren kanslia on tän käytävän päässä, mutta Bellatrix seisoo siinä. Hän luottaa siihen, ettei kukaan kuule häntä", sanoin Dracolle.
"Ahaa.." platinablondi tuumi.
"Tajusitko muuten että me ollaan nyt luutakomerossa...", Draco vihjaili.
"Kaikissa muissa tilanteissa, mutta ei nyt!", huutokuiskasin pojalle, mutta Draco ei tainnut ymmärtää, vaan suuteli minua kovaa suoraan huulille ja työnsi lämpimää kieltänsä suuhuni. En voi kiistää ettenkö nauttinut siitä, mutta nyt oli aivan väärä hetki.
"Draco, mä rakastan sua aivan hemmetin paljon mut nyt ei oo oikea aika", sanoin pojalle suudelman välistä, ja tuo irrottautui.
"Saat sitte maksaa kun tää juttu on ohi", hän murahti. Tuhahdin ja katsomaan ulos avaimenreijästä.

"Okei, jos me vaan juostaan mahdollisimman nopeesti?", ehdotin pojalle vieressäni.
"No ei kai meillä muutakaan suunnitelmaa oo, että kai sitten", tuo sanoi kuivasti mutta nousi ylös ja tuli viereeni.

Huokaisin vielä kerran ennen kuin rämäytin oven auki. Vilkuilin ympärilleni etsien Bellatrixiä, ja tämä olikin aika lähellä rehtorin työhuoneen ovea vartioivia kivihirviöitä.

"Ai Draco, sinähän tulitkin tänne! Ja toit vielä Potterinkin, Herra tule tykkäämään tästä!", Bellatrix nauroi.
"En tullut sun luoksesi, eikä Harrya saa viedä Voldemortille!", Draco huudahti vieressäni vihaisesti. Yritin katseellani hiljentää häntä, tuloksetta.
"Älähän höpsi, Draco. Tule nyt vain tänne ja tuo Potter tullessasi", noita maanitteli.
"En ikinä!", Draco vänkäsi vastaan.
"Draco. Joko tulet juuri tällä sekunnilla luokseni tai minä tulen sinne!", Bellatrix sanoi käskevästi.
"Tule sitten!", platinablondi vastasi, ja saatoin nähdä vihan loimuavan tämän silmissä.

Bellatrix lähti juoksemaan minkä korkokenkäjaloistaan pääsi, ja niin lähdimme mekin. Tosin meillä ei kummallakaan ollut korkkareita. Pian Bellatrix kuitenki rupesi saavuttamaan meitä, ja paikkoja räjähti. Juoksimme vähän väliä pylväiden taakse piiloon ja seuravalle pois, ettei taika osuisi meihin.

"Draco, alan kyllästyä tähän leikkiin!", Bellatrix puhkui.
"No jaaha sitten!", tuo kiljui takaisin.
"Mikä sinuun on mennyt?", Bellatrix ihmetteli juostessaan meidän perässä ja laukoessaan taikoja meitä päin.
"Rakkaus on mennyt!", Draco huusi takaisin.
"Pöh, ethän sinä Potterista voisi tykätä? Älä hulluttele!", noita karjui vastaukseksi.
"Haluatko näytteen?", Draco uhitteli tädilleen.
"Draco, toi ei oo kauheen turvallista..", yritin estellä, mutta hän vain huitaisi minua kädellään.
"Kyllä.", Bellatrix vastasi ja pysähtyi pienen matkan päähän meistä. Mekin pysähdyimme ja huohotin todella kovaa. Olimme juosseet yllättävän pitkän matkan.
"Harry, tehdään se", Draco kuiskasi vilkuillen katsoiko täti.
"Mi-", aloitin kysymyksen, mutta sitten tunsin hien kastamat mutta jumalaiset huulet omillani. Rentouduin täysin ja laitoin käteni toisen pehmeisiin hiuksiin, ja tämä laittoi kätensä vyötärölleni ja veti minua lähemmäs. Suudeltuamme hetken muistimme Bellatrixin olemassaolon ja katsoimme kumpikin varuillamme kauhistunutta noitaa edessämme.

Reagoin nopeammin kuin Bellatrix ja yritin tainnuttaa tuon. Se ei aivan onnistunut ekalla yrityksellä, mutta seuraavaksi Dracokin yhtyi siihen. Taunnutettuamme Bellatrixin, aseistariisuin tuon ja nappasin tämän sauvan itselleni, ja päätin katkaista sen. Sitten katsoin Dracoa, jonka kasvoilla oli voitonriemuinen ilme; olihan tuo juuri todistanut olevansa parempi ja avarakatseisempi kuin perheensä.

"Onko nyt oikea aika suutelulle?", Draco kysyi minulta.

"On. Todellaki on."

***

Hehee, tässä tää nyt sitten oli. Tiiän et tässä oli vähän laimea loppu, mut en nyt keksinyt muuta. Toivon kuitenki että tykkäsitte, ja jos kiinnostaa, menkää toki lukemaan mun toista kirjaa, Suruvaipan itkua! Se liittyy vakoiluun ja rakkauteen (milloinka mun tarinat ei) ja julkaisin just uuden luvun!