loistat pimeäs

part 1 - vettä vaan

Sadepisarat kastelevat tummanruskeat hiukseni, ja vedän hupun päähäni. Tänään on elokuun kahdeksas päivä, ja vettä sataa kuin saavista kaatamalla. Lisäksi tänään alkaa koulu. Niinpä, ihan kuin tilanne ei olisi muuten ollut tarpeeksi masentava.

Haukottelen syvään, kun nousen pyöräni selkään (joka oli luojan kiitos ollut sateen suojassa). Aikaiset aamuherätykset eivät ole minua varten. Eivät todellakaan. Mutta silti tässä sitä ollaan, lähdössä kaatosateessa pyöräilemään kouluun. Eipä kyllä ole muutakaan vaihtoehtoa, jos meinasin päästä ensi keväänä pois peruskoulusta.

"Vauhtia, Vili", hoputan kyllästyneenä pikkuveljeäni, joka yrittää epätoivoisesti hinkata pyörän satulaa kuivaksi takkinsa hihalla. Hänen pyöränsä oli - yllätys yllätys - koko yön sateessa keskellä pihaa.

"No joojoo, mutta kun perse kastuu muuten..." Vili puhisee.

"Omapahan on ongelmasi", totean ja saan pikkuveljeltäni pahan mulkaisun.

Polkaisen vanhan Jopon vauhtiin ja vedän hupun tiukemmin kasvojeni suojaksi. "Oota!" kuulen Vilin kiljaisevan, ja pian hän pyöräileekin viereeni.

Vili on perheemme lapsista nuorin. Hän menee seitsemännelle luokalle ja harrastaa jalkapalloa. Lisäksi hän on hauskimpia ihmisiä joita tunnen, ja tulemme yleensä hyvin toimeen.

Vili ei suinkaan ole ainut veljeni. Hänen lisäkseen minulla on kaksi isoveljeä, Valtteri ja Viljami.

Valtteri on lukion ensimmäisellä, eli vuoden vanhempi kuin minä. Hän on lapsista ainoa, joka ei ole kiinnostunut jalkapallosta, eli äidin mielestä ainut järkevä. Yleensä Valtteri onkin linnoittautuneena omaan huoneeseensa, eikä häntä hirveästi näy alakerrassa.

Viljami on kaikista vanhin. Hän on lukion kolmannella, eli hän on 18-vuotias. Viljami on aina ollut minulle esikuva kaikessa. Hän sai minut innostumaan silloin joskus jalkapallosta ja voin puhua aina halutessani Viljamille.

Sitten onkin enää neljäs lapsi, eli minä. Vilma Kettunen, 15 vuotta, perheen ainut tyttölapsi. Kuten jo mainitsin, harrastan myös jalkapalloa. Pelaan sitä poikien joukkueessa erään toisen tytön kanssa, sillä voimme pelata ja kehittyä poikajoukkueessa paremmin.

***

Parkkeeraan pyöräni tutun vaaleankeltaisen koulurakennuksen viereen. Kellojen soimiseen on huikeat kolme minuuttia, mutta eipähän ainakaan myöhästytty.

"Heippa. Pakko mennä ettei molemmat myöhästytä", sanon Vilille, joka nyökkää ja kääntyy alakertaan johtaviin portaisiin. Itse suunnistan yläkertaan kohti biologian luokkaa.

Joudun hölkkäämään viimeiset portaat, sillä kellot ehtivät soida, enkä halua myöhästyä heti ensimmäiseltä tunnilta.

Saavun hengästyneenä luokkaan ja huomaan biologian opettajamme Jarkon tulleen juuri luokkaan. Jarkko katsoo minua silmälasiensa alta, mutta ei sano mitään.

"Hektinen aamu?" paras ystäväni Milja kysyy kulmiaan kohottaen kun rojahdan hänen viereensä.

"Eihän meidän perheessä muita olekaan."

"No joo, totta", Milja myöntää. Hän on käynyt meillä niin usein, että tietää oikein hyvin jokapäiväiset kaaokset ja kiireelliset lähdöt.

Kierrän katseellani luokkaa, jossa näen monia tuttuja kasvoja. Suurinta osaa en kuitenkaan nähnyt koko kesässä. Moni on vaihtanut hiustyyliä, ja pojista useat ovat kasvaneet reilusti pituutta.

Takarivissä näen tutun t-paitaan pukeutuneen pojan. Hän huomaa katseeni ja virnistää. Jimi on ollut yksi parhaista ystävistäni siitä lähtien, kun tulimme yläasteelle. Aluksi jopa vanhempamme epäilivät meitä, mutta nykyään kaikki tietävät että olemme vain kavereita.

"Noniin, eiköhän aloiteta tunti!" kuulen Jarkon ilmoittavan. Huokaamme Miljan kanssa yhteenääneen. Tästä se lähtee.

***

Potkin läpimärät kengät jaloistani ja suunnistan suoraa tietä keittiöön. Tulin juuri Vilin kanssa koulusta, ja ehdin olla kotona tasan sen verran, että saan vedettyä pari leipää kurkusta alas ja vaihtamaan vaatteet.

Heti sen jälkeen pitää lähteä treeneihin. Ja arvatkaapa kaksi kertaa onko sade vieläkään lakannut. No eipä ole, saakeli.

Laitan kaksi paahtoleipää leivänpaahtimeen, kun Vili tulee virnistelemään pöydän viereen. "Vituttais itteeki lähtee pelaa futista tollasella ilmalla", hän sanoo ja vastaukseksi näytän hänelle keskisormea.

"Tiiätkö monelta iskä tulee töistä?" kysyn pikkuveljeltäni, joka kohtauttaa olkiaan.

"Veikkaisin, et ehkä tunnin päästä", Vili sanoo. Jos hyvä tuuri käy, niin iskä voi hakea minut treeneistä, eikä tarvitse pyöräillä kotiin. Äiti ei kuitenkaan hae, vaikka ehtisikin.

Syön pikavauhtia paahtoleipäni ja kiiruhdan yläkertaan vaihtamaan vaatteet. Katson ikkunasta ulos ja iloiseksi yllätyksekseni huomaan sateen laantuvan hieman.

Ehkä on sittenkin vielä pieni mahdollisuus selvitä kastumatta läpimäräksi.