In her mind

luku 2

Talsin metsässä reppu selässäni. Ilmassa on kukkien tuoksu, ja lehdet ovat vielä vihreitä.

Saavuttuani kotiin, tein nopeasti vähäiset läksyt ja pakkasin sen jälkeen reppuun piirustustarvikkeet, sekä kaapista paketin suklaakeksejä. Herkkua.

Yritän keksiä muuta tekemistä, jotta ajatukseni eivät menisi kokoajan Natalieen. Siispä päätin lähteä puumajalle piirtämään. Siellä saisin olla rauhassa keksieni kanssa.

Muistelen Natalieta. Hänen silmänsä... Ne olivat niin utuiset ja kiehtovat... En voi edes tajuta, miten kukaan voi olla noin kiehtova ja salaperäinen. Hänen olemus suorastaan haastaa tutkimaan ja selvittämään. Poistamaan tuon salaisuuden usvan hänen ympäriltä...

-Voi vittu, hyvin meni sekin yritys olla ajattelematta sitä tyttöä...

Äkkiä tajuan, että kävelin jo puumajan ohi ajatuksissani. Huokaisten käännyn takaisinpäin. Se tyttö on tehdä minut hulluksi!

Saavun majalle, ja alan kapuamaan puun runkoa pitkin tekemääni reittiä pitkin. Ensin pitää ottaa pari askelmaa ylemmäs tarttuen puupaloista, jotka olin naulunnut siihen kiinni. Sitten kapuan ensimmäiselle oksalle, josta pujahdan kätevästi ylemmäs, ja taas pari askelta puupalloilla. Sitten heilautan itseni erään oksan päälle, josta pääsen helposti sisään, sillä puumajan lattialuukku ja sisäänkäynti on nyt suoraan yläpuolellani.

Kömmin majaan hieman hengästyneenä ja laitan luukun kiinni. Puumaja on kuin leikkimökki puussa. Siellä on matto, pari tuolia, pöytä, hyvät seinät ja katto.

Lasken repun lattialle ja otan piirustusvihkoni esiin. Vaikka minulla on pöytä, aion silti piirtää lattialla, sillä olen tosi fiksu.

Pitelen kynän kärkeä paperilla pohtien mitä piirtää, ja ajatukseni harhailevat taas Natalieen. Huokaisen jälleen. Ehkä minä sitten piirrän hänet.

Luonnostelen ulkomuistista vaivatta pään muodon, ja sitten kiroan kun jätin puhelimen kotiin. Olisin voinut ottaa mallia hänen Whatsapp profiilikuvasta...

No, muistilla mennään. Kuitenkin minä tuijotin jo kokopäivän häntä.

Luonnostelen hänen nenän. Se oli melko kapea, mutta pyöreä. Hänen posket olivat hieman lommolla... Hänellä oli kauniit täyteläiset huulet, mutta ei niin, että hän näyttää joltain huoralta. Hänellä oli tummat kulmakarvat jotka korostivat niitä utuisia silmiä... Kynäni pysähtyy kun alan tekemään silmiä.

Tuijotan luonnosta hiljaa. Miten pystysin tekemään ne silmät? Miten muka saan siihen sen aistikkaan salaperäisyyden?

Pudistan päätäni. Lasken kynän maahan ja alan natustelemaan keksiä hiljaa kuvaa katsellen. En ole lainkaan tyytyväinen siihen. Minusta se ei tuo esiin lainkaan mallinsa salaperäisyyttä...

Istun siinä jonkin aikaa ja tuijotan vain kuvaa. Kokoajan minun tekee vain enemmän mieli mennä kotiin tuikottmaanaan Natalien profiilikuvaa.

Rypistän lopulta paperin yrittäen näin purkaa turhautumistani. Heitän sen seinään, ja potkaisen reppua. Se sattui.

Istahdan lattialle pitelemään jalkaani hiljaa kiroten. Tämä ei ole lainkaan tapaistani, mutta pääni onkin ihan sekaisin.

Oikeasti, miten tämä voi edes olla mahdollista? Natalie on kuin huume. Se saa minut aivan sekaisin, mutta silti haluan vain lisää. Haluan vain kokoajan tuijottaa niitä silmiä. Haluaisin vain kokoajan vajota siihen utuun hänen katseessaan. Se tyttö tekee minut hulluksi, ja tapasin hänet vasta tänään!

Yritän miettiä jotain muuta, sillä pelkään tulevani oikeasti hulluksi. Voiko rakkaudesta edes tulla hulluksi? Olenko minä rakastunut? Miten muka voisin? En edes tunne Natalieta!