Tarrojen Ryöstö

Ryöstö

Katsoin käytävälle, ja aivoni alkoivat raksuttaa. Rehtori on poissa, huoneen ovi on auki, käytävällä ei ketään... Tämä on tilaisuuteni, sitä ei voi muuttaa. Nyt vain täytyy päästä pois tunnilta.

"Anteeksi, opettaja, tässä koneessa on nyt jokin ongelma..." huudan, kuten olisi ehkä pitänyt tehdä aiemmin. Opettaja huokaa syvään ja harppoo portaat ylös luokseni.

"Mitenkäs tämä tässä nyt näin..." hän miettii itsekseen, ja minä pyydän lupaa mennä vessaan. Opettaja heilauttaa minulle väsyneesti kättään, ja hipsin luokan ovesta ulos.

Käytävä on tyhjä lukuunottamatta muutamaa raukeaa teiniä, jotka selaavat kännykkäänsä. Yksi heistä piirtää seinään, joten en usko heidän kantelevan rikkeistäni. Suljen luokan oven perässäni, ja marssin sisään Rehtorin kansliaan.

Sisällä on hämärää, ainoa valonlähde on pieni ikkuna katonreunassa. Se valaisee kaiken mitä minun täytyy nähdä, Rehtorin mahonkisen työpöydän, joka varmasti maksoi enemmän, kuin koko ykköskerros yhteensä, ja valkoisen kaapin sen takana. Kaappi on melkein kahdesti korkuiseni, ja sen maalipinta hilseilee. Muutkin huonekalut kielivät siitä, että pöytä oli ollut Rehtorin prioriteetti.

Lukko kaapin ovessa kielii myös pitkästä iästä. Se oli semmoinen pieni, kokonaan metallinen, samanlainen kuin vanhan mummolani ovessa. Koulun ovien lukot taas ovat sellaisia moderneja, joihin vain työnnetään avain sisälle ja lukkoon syttyy vihreä valo sen auetessa.

Nykäisen kaapin ovea. Se ei aukea. Ehkä olisi pitänyt olettaakin, ettei kaappia saa näin helposti auki. Aleksi sai sen kuulostamaan liiankin helpolta.

Tutkin Rehtorin pöytää samalla, kun yritän valppaana kuunnella ulkoa tulevia askelia. Pöydän pinta on huomattavan siisti, päällä on vain suljettu läppäri, koulun nimellä varustettu hiiri matto ja hiiri. Kone itsessään on kytketty pöydän vieressä olevaan pömpeliin, jonka käyttö tarkoitusta en osaa arvata. Se on kuitenkin liian kuuma koskettaa, ja taitaa olla tehty kauan ennen syntymääni. Mikään näistä esineistä ei kuitenkaan ole etsimäni avain, joten alan availla rehtorin laatikoita.

Vielä eilen, jos joku olisi sanonut, että koluan koulun ylimmän johtajan laatikoita, olisin nauranut päin heidän naamaansa. Mutta nyt, mikään ei vaikuttanut merkitsevän niin paljon, kuin avaimen löytäminen. Ja ehkä erään söpön pojan miellyttäminen, mutta intin itselleni sen olevan vain taka-ajatus.

Vasta katsottuani läpi kaikki laatikot, löysin avaimen. Se oli alimman laatikon nurkassa, käärittynä maalarinteippiin ja unohdettuna paperikasan alla. Tieisiköhän Rehtori itsekään, että avain oli vielä täällä. Se oli pieni, sellainen kokonaan metallinen, ja yhtä vanha kuin kaappi itse.

Ennen kuin sain edes kokeiltua avainta lukkoon, kuulin käytävältä päättäväisiä askelia. Säikähdin, ja olin melkein pudottaa avaimen. Joku oli tulossa.