Veronica ja kohtalon peli

Kissatkin puhuvat

Veronica

Kohtasin vastustajani murhan himoiset silmät, ja tunsin kuinka tyynen rauhallisuus alkoi vallita sisälläni. Pelkäsinkö kuolemaa? Hän oli kysynyt.

" Kyllä. Kuka nyt ei pelkäisi kuolemaa." Vastasin. Pidin silmällä vastustajaani, ja odotin hänen tekevän ensimmäisen liikeensä. Tiesin että hän olisi ensimmäinen joka liikahtaisi.

" Olet joko rohkea kun uskallat myöntää pelkosi tai typerä." Vastustajani siniset silmät hehkuivat kirkkaammin ja ensimmäisen kerran elämässäni uskalsin myöntää pelkääväni vastustajaani. 

" Pelotanko minä sinua?" Hän kysyi hieman huvittuneella äänellä.

" Et!" Sanoin, koska olin oppinut sen että viholliselle ei koskaan tulisi paljastaa omia heikkouksiaan tai sitä, että uskoo vastustajansa olevan paljon parempi kuin itse.

" Valehtelet." Hän sanoi ivanllinen hymy kasvoillaan. Pitelin miekkaani koholla valmiina kohtaamaan vastustajani, kun aivan yllättäen hän katosi. Käytin kaikkia aistejani löytääkseni hänet, mutta se oli kuin olisi etsinyt neulaa heinäsuovasta. Hän ilmestyi taakseni ja tunsin viillon pohkeessani.  Onnistuin kuitenkin siirtymään kauemmas miekan sivalluksesta, niin että sain vain pienen naarmun.

" Hidas. Luuletko Veronica että sinusta on minulle vastusta ellet pysty edes havaitsemaan liikkeitäni?" Naissoturi kysyi ja pyöritteli miekkaansa taitavasti. Purin hammasta yhteen ja kiroilin äänettömästi yllätys iskun takia.

" Uskon että pystyn päihittämään sinut." sanoin ja todella toivoin että minusta olisi siihen mitä vaaditaan voittaakseni tämän soturin. Nainen vaikutti minua paljon taitavammalta, kokeneemmalta ja voimakkaammalta kuin minä. 

" Epäröitkö jo nyt?" Nainen kysyi kuin lukien ajatukseni.

" EN!!" Vastasin ja annoin sisälläni olevan magian täyttää ääneni, jotta saisin vastauksestani voimakkaamman ja pelottavamman. Vastustajani kasvoille levisi tyytyväinen hymy.

" Hyvä! Nyt katsotaan mistä sinut on tehty, ja oletko arvollinen kantamaan tuota miekkaa."  Olisin saanut miekasta ellei kuudesaistini olisi huutanut varoitukseksi. Kierin sivuun ja annoin vaistojeni viedä kun tunsin ilmavirtauksen poskellani. Miekkani ehti juuri ja juuri torjua vastustajani miekan. Olin huomattavasti hitaampi ja eron pystyi huomaamaan paljain silmin. Puolustautuminen oli hitaampaa, kuin mitä vastustajani hyökkäykset olivat. Onnistuin kuin ihmeen kaupalla aina viime hetkellä estämään iskun, mutta hitauteni takia olin saanut useita pieniä naarmuja. Pinnistin kaikki aistejani ja tiesin että tätä menoa en onnistuisi voittamaan. Liiallinen yrittäminen ja puolustautuminen oli viemässä kaikki voimani ja tunsi kuinka kehoni alkoi olla äärimmillään. Miekka tuli jostain ja jälleen onnistuin torjumaan tappavan iskun, mutta vastustajani oli oppinut lukemaan liikkeitäni ja pian hänen kyynerpäänsä osui kasvoihini. Tunsin polvieni pettävän allani ja silmissäni alkoi sumentua. Näin tähtiä, mutta onnistuin pysymään toisen polveni varassa. Naisen miekka tuli kohti ja kierin sivuun. Miekan iskusta ympärillämme pölisi hiekka ja sai näkökenttäni entisä sumeammaksi. Äskeisen väistöliikkeeni oli mennyt hieman pieleen ja tunsin otsassani tutun kirvelyn ja tunsin jotain lämmintä valuvan ohimoa pitkin alas. Tiesin sen olevan verta, mutta käteni hipaisi automaattisesti nestettä. Toin käteni silmieni eteen ja katsoin omaa vertani.

" Et ole edes onnistunut tekemään yhtään vastaiskua, ja olet ollut koko ajan puolustus asennossa. Luuletko että sinulla on edes pienintäkään mahdollisuutta päihittää minut? Et edes pysy perässä, enkä ole vielä edes näyttänyt kaikkea. Veronica et voi päihittää minua." Nainen puhui kuin olisi jo voittanut. Hän kyllä oli oikeassa. En pysynyt hänen perässään. Hän oli kymmen kertaisesti nopeampi kuin minä, ja tiesin että hän oli pidätellyt kykyjään ja antanut minulle mahdollisuuden. Nousin seisomaan tärisevin jaloin, ja kohtasin jälleen ne jäätävät silmät jotka kertoivat sen että olisin kohta kuollut.