Kuoleman kaiteella

Ainoa luku

Se on hahmo. Räpyttelen silmiäni, varmistaakseni etten näe omiani. Mitä lähemmäs pääsen, sitä yksityiskohtaisemmaksi hahmo muuttuu. Se on nuori mies, varmaan hädintuskin täysi-ikäinen, istuu siinä kaiteella ja tuijottaa alas hievahtamattakaan. Katson ympärilleni, mutta autot ajavat ohi, kuin muut eivät huomaisi sillan kaiteella istuvaa poikaa. Kukaan muu ei tunnu välittävän.

Kävelen lähemmäs, mutta hiipien peläten mitä tapahtuu jos poika huomaa minut. Pääsen muutaman metrin päähän, kun hän kääntää säikähtäneen katseensa minuun.

"Älä", hän sanoo napakasti. Hänen äänensä on käheä ja yksi sanakin vaatii häneltä takelua. En tiedä mitä tehdä ja vilkuilen ympärilleni, mutta hän on edelleen kuin ilmaa ohi kulkeville autoille.

"Mitä sä teet?" kysyn varovasti ottaen askeleen lähemmäs.

"Älä tule lähemmäs!" hän karjahtaa ja astun askeleen automaattisesti taaksepäin hätääntyneenä. Hän tuijottaa minua sinisillä tyhjillä silmillään ja minä katson takaisin sydän hakaten tietämättä mitä tehdä. Epäröiden. En uskalla astua lähemmäs. En uskalla sanoa mitään. En uskalla ottaa puhelinta ja soittaa hätänumeroon.

Lopulta tiedän, että minun on pakko sanoa jotain. En voi vaan seisoa siinä.

"Haluutko sä jutella?"

"En. Mä haluun, että sä lähdet", poika vastaa ja kääntää katseensa alaspäin. Miten hän voi olla niin kylmän rauhallinen ja olla vain yhden heilahduksen päästä voimakkaasta virrasta? Yhden päätöksen päässä kuolemasta.

"Mä en lähde", vastaan ääni täristen yrittäen kuulostaa napakalta. Poika ei vastaa mitään, tuijottaa vain alaspäin. Pelkään puhua hänelle, koska pelkään sanovani jotain kohtalokkaan väärään.

"Kukaan ei välitä musta", poika lopulta sanoo pienen hiljaisuuden jälkeen. Tunnen pientä helpotusta siitä, että hän puhuu.

"Mä välitän susta", kerron ja otan varovasti askeleen lähemmäs, mutta poika ei huomaa sitä.

"Sä et ees tunne mua. Sä vaan säälit mua."

Jokin hänen sanoissaan saa minuun päättäväisyyttä ja sen sijaan, että yrittäisin päästä lähemmäs, niin heitän jalkani kaiteen yli, ponnistan ja käyn istumaan sen päälle vähän matkan päästä pojasta.

"Tiesitkö, että vuos sitten mä yritin tappaa itteni lääkkeillä?"

En saa vastausta. Se on retorinen kysymys: tietenkään poika ei tiedä sitä. Hän ei edes tunne minua.

"Mä luulin, että mikään ei muuttus enää paremmaksi", kerron. Katson alas jokeen, joka kuohuu voimakkaana. "Mutta mä olin väärässä"

"Mä en jaksa enää odottaa, että kaikki muuttuis paremmaks. Tai että joku välittäis musta. Vaan ihme sais mut alas täältä", poika sanoo ja tuijottaa myös alas.

"Sun ei tarvi oottaa. Mä olisin voinu kävellä tästä ohi vasta tunnin päästä. Tai sä olisit voinut päättää jo hypätä ennen mua. Eikö se oo susta ihme? Eikö se oo ihme, että kävelin tänne juuri nyt ja löysin sut täältä?" kysyn. Huomaan ääneni tärisevän epätoivosta, mutta yritän peittää sen. En vieläkään saa vastausta. Jatkamme joen tuijottelua.

"Mikä sai sut ottamaan ne pillerit?" poika lopulta kysyy. Vedän syvään henkeä. Se on minulle hyvin arka aihe, josta en yleensä tykkää puhua.

"Kaikki. Kaikki oli vaan liikaa. Musta tuntu, että mä hajoon palasiks ja elämä menee ohi enkä mä saa siitä otetta. Mä en osannu enää olla onnellinen tai tienny miten nautitaan asioista. Mun päivät oli mustia eikä mikään tuntunu muulta ku paskalta."

Poika mutisee jotain hiljaa, mutta en saa hänen sanoistaan selvää enkä edes usko, että hän tarkoitti minun kuulevan.

"Kadutko sä sitä ikinä?" poika kysyy.

"Ai, että mä otin ne pillerit? No si-.."

"Ei, vaan sitä, että sä et kuollut siihen", hän keskeyttää. Jostain syystä se saa ihoni kananlihalle.

"Sen päivän jälkeen on tapahtunu monia upeita asioita ja monia juttuja mitä mä en ois koskaan saanu kokea ja nähdä. Mä aattelin, ettei täällä oo mulle mitään enempää, mutta aina on. Kaikille meille on vielä enemmän, vaikka ei tuntuis siltä."

Tulee hiljaisuus. Kun vilkaisen poikaan, niin huomaan, että hänen poskeaan pitkin valuu kyynel. Sydäntäni pistää.

"Mä tiiän, että sä haluut lähteä ja se on okei, mutta voitko antaa elämälle vielä yhden mahdollisuuden?"

Poika ei vastaa mitään. Laskeudun alas kaiteelta ja kävelen pojan luokse varovasti, peläten joka askeleen kohdalla, että hän käskee perääntymään, mutta mitään ei tapahdu. Olen aivan hänen luonaan ja ojennan kättäni hänelle.

"Tule alas, kaikki järjestyy. Mä lupaan."

Poika epäröi hetken, mutta valuu sitten turvallisesti alas kaiteelta takaisin tielle. En kerkeä edes reagoida, kun hän on kietonut kätensä ympärilleni ja alkanut nyyhkyttää. Halaan häntä takaisin silitellen hänen hiuksiaan. Hänen itkunsa on lohdutonta ja niin täynnä surua, että sitä on vaikeaa kuunnella.

"Mä en vaan jaksa enää", hän sopertaa. Jatkan hänen hiuksiensa silittelyä osaamatta sanoa mitään. Haluan tehdä jotain muuta, mutta en voi tehdä mitään muuta kuin olla tässä.

"Mua pelottaa", hän jatkaa.

"Mä oon nyt tässä", sanon ja halaan häntä tiukemmin. Hän itkee minua vasten niin, että koko hänen kehonsa vapisee. Se saa minut ymmärtämään, että minä juuri pelastin ihmisen. Pelastin ihmisen, joka voisi olla tällä hetkellä kuolleena.