Menetys

4. Vieras

Se vain oli olematta kuitenkaan mitään. Se oli kuin tuuli, kuin kevyt henkäys, joka pyyhkäisee kylien yli. Sitä ei voinut nähdä, ei kuulla, sitä ei voinut käsin kosketella, ei vahingoittaa. Mutta silti se oli. Se vain oli jotain niin käsittämätöntä, jotain niin selittämätöntä, ettei sen olemassaoloa voisi uskoa. Se oli kuin linnut, jotka eivät välittäneet mistään, mitä ihminen oli joskus keksinyt. Ne vain liisivät taivaalla välittämättä. Olihan uskottu myös, että maailma olisi litteä; miksi se ei sitten olisi voinut olla olemassa?
  
Se pyyhkäisi hiljaa maan ja järvien yli, taivaalla. Kenenkään, tai minkään näkemättä. Silti näytti siltä, kuin se olisi nähty, huomattu, välittämättä siitä mitä se oli. Oli ihan kuin linnut, taivaalla liitelevät lukemattomat linnut, olisivat huomanneet sen. Ihan kuin se olisi jotain samankaltaista kuin ne. Liitäisi niiden joukossa, mutta ei ollut siltikään oikeasti olemassa. Kunnolla.  
  
Oliko ihminen todella kuollut, jos sielu jäi maan päälle leijumaan, olematta siellä kuitenkaan? Olihan myös sanottu; "Hän elää muistoissamme". Eihän ihminen todella voinut olla siellä, jonkun häntä rakastaneen sydämessä, mutta siellä hän silti oli. Tai oli hän sitten maan päällä pelkkänä yksinäisenä, vaeltavana sieluna, jota ei tosiaan oikeasti ollut, mutta silti se oli.

***

Lintu rääkäisi korviasärkevästi ja lehahti lentoon lumisen kuusen oksalta. Keskipäivän aurinko kävi kulkuaan korkealta taivaalta ja lämmitti allaan hiekkaisella metsätiellä kulkevan miehen selkää. Tämä ei näyttänyt edes hätkähtäneen linnun rääkäisyn seurauksena, vaan käveli tyynesti eteenpäin katse jalkoihin luotuna, kiroten maailman epäreiluutta, sitä, miten häneltä otettiin pois kaikki, mitä hän oli rakastanut -rakasti edelleen-.
  
Sen kanssa oli elettävä, hän ei voinut muutakaan. Se tulisi aina olemaan suuri osa hänen elämäänsä, mutta sille ei voinut mitään. Tehtyä ei saanut tekemättömäksi, kuolemaa ei voinut peruuttaa, vaikka miten olisi tahtonut.
  
Mies kääntyi ja lähti kulkemaan takaisin päin. Hän nosti päänsä ja katseli eteensä, tummaan metsään. Tien kaartuessa oikealle hän kuuli takaansa vaununrattaiden rahinaa vasten hiekkaista tietä, vilkaisi taakseen ja huomasi takaansa ajavat köyhät vaunut. Hän kiristi tahtia.
  
Vaunujen ohittaessa hänet ne hidastivat ja jäivät hänen rinnalleen ajamaan. Niitä vetänyttä hevosta ohjannut mies katseli uteliaasti tiellä kävelevää.
  
"En ole tavannut teitä ennen", hän totesi ja sai kävelijän nostamaan katseensa itseensä.
  
"Ette ole tainneet", kävelijä totesi ja nyökkäsi vaunujen omistajalle.
  
"Enpä niin, päivää", kuski sanoi ja pysäytti hevosensa tielle.
  
"Päivää päivää."
  
"Kukas te olette?"
  
Mies katsoi metsän taakse järvelle. "Moore, mutta mitäpä te sillä tiedolla teette", hän kohautti hartijoitaan ja lähti kävelemään eteenpäin siinä toivossa, että kärryjä ajava mies jättäisi hänet rauhaan ja menisi menojaan. Mutta kun hän katsahti taas taakseen hän huomasi tämän ajavan yhä takanaan, mikä merkitsi sitä, ettei tällä ollut aikomustakaan mennä. Vielä. Ehkä oli vain kestettävä.
  
"Kukas te olette?" hän kysäisi ihan vain, ettei tarvitsisi kestää kiusallista hiljaisuutta heidän välillään. Yksin hiljaa oleminen oli täysin tavallista ja kuului tätä nykyä arkeen, mutta kun kaksi täysin toisilleen tuntematonta ihmistä ovat hiljaa, hiljaisuus muuttuu sietämättömäksi, inhottavaksi, ja väkinäinenkin keskustelu on parempi ajatus.
  
Vaunujen kuski oli hetken hiljaa, ennen kuin vastasi. "Barclay, Aengus Barclay", tämä sanoi ja katsahti eteenpäin tielle aivan kuin tarkastaen mitä siellä oli. Eihän siellä tietenkään ollut mitään, mutta ainahan oli parempi varoa.
  
"Aivan." Hiljaisuus laskeutui taas heidän välilleen.
  
Mies kulki hiljaa eteenpäin vaunuilla istuvan pulleahkon vanhemman miehen vierellä. Keskustelua ei syntynyt, mutta eihän sille mahtanut mitään. Jos ei, niin ei, ja sillä selvä. Hän ei jaksanut välittää. Eihän sillä ollut väliä. Ei hiljaisuus ollutkaan niin kiusallista kuin hän oli kuvitellut. Vanhempi mies tuntui ymmärtävän, vaikkei kaikkea tiennytkään. Ehkä hän olikin joskus kokenut samanlaista tuskaa, tai sitten hän vain sattui olemaan juuri sellainen ihminen, kuin jotain niinkin rakasta menettäneet ihmiset tarvitsisivat.
  
Barclay pysäytti hevosen tiellä kävelevän miehen mökin kohdalla. "Kenen talo tämä on? Olen joskus ennenkin ajanut tästä ohi, mutta se on näyttänyt hylätyltä."
  
Nuorempi katsahti vaunuissa istuneeseen, joka oli noussut seisomaan ja kapusi paraikaa alas kärryiltä pidellen ohjia tiukasti toisessa kädessään. "Minä asun siinä", hän sanoi hiljaa. "Muutin tänne muutamaa kuukautta sitten, ennen omistaja oli Copper tai jotain sinne päin."
  
"Mies rukka", päivitteli Barclay ja antoi katseensa kiertää köyhää pihapiiriä. Yksi ainut rakennus, sen lisäksi pieni rikkakuohojen valtaama pellontapainen, sekin niin varjossa että siinä tuskin kasvaisi mitään. Sen vieressä kaivo jota ei varmasti oltu käytetty enää moneen vuosikymmeneen. "Asua nyt näin köyhissä oloissa."
  
"En minä ennenkään mitenkään rikas ollut", nuorempi mies totesi ja näytti tuijottavan haikeasti jonnekin kaukaisuuteen, muutamien kuukausien päähän menneisyyteen. "Mutta olin minä silloin onnellinen", hän lisäsi hiljaa.
  
"Kuinka?" Barclay uteli ja katsahti mietteliäästi hevoseensa, joka mutusti hiekkatien viereen vuosien ja taas vuosien aikana kasvanutta pusikkoa.
  
"Ennen kuin vaimoni sairastui keuhkokuumeeseen", nuorempi jatkoi vielä hiljempaa niin, että vanhempi hädin tuskin kuulikaan.
  
"Keuhkokuumeeseen?" Barclay toisti järkyttyneen kuuloisena ja astahti hevosensa viereltä lähemmäs nuorempaa miestä.
  
"Niin, siihen hän lopulta kuolikin." Nuoremman miehen valtasi halu kertoa toiselle kaikki. Hänellä oli tunne, että tämä kuuntelisi, auttaisi, lohduttaisi. Jos tämä ei onnistuisi parantamaan hänen mielialaansa edes vähän, niin ei sitten mikään. "Tulkaa kanssani sisälle", hän kehotti lisäten sitten perään: "Jos siis matkasi sitä mitenkään sallii."
  
"Eihän minulla mihinkään ole kiire, mutta entä hevoseni?" Barclay katsoi kysyvästi nuorempaan.
  
"Voit sitoa sen kiinni pylvääseen", mies viittasi hätäisesti mökkinsä pienen kuistin kulmissa rappeutuneina seisoviin pylväisiin, jotka näyttivät siltä että olivat läpeensä lahoja. "Tai puuhun, jos tuntuu etteivät nuo kestä", hän hymähti ilottomasti.
  
Barclay kohautti olkiaan ja köpötteli lyhyillä jaloillaan lähimmän kyömyrunkoisen puun luokse. Hän sitaisi hevosen ohjista kiinni siihen ja seurasi nuorempaa miestä tämän mökin kuistille. Tämä sai oven auki ja astui sisään hämärään tupaan.