Menetys

2. Lähtö

Mies laski käden omastaan ja siirtyi sivummalle. Hän painoi kasvot käsiinsä ja antoi kyynelten tulvia jo valmiiksi itkusta punoittaville kasvoilleen, joista paistoivat itkuiset silmät.

Hänellä ei ollut ketään, joka olisi voinut lohduttaa häntä. Hän oli aivan yksin.

Ikkunan eteen vedettyjen mustien samettiverhojen välistä paistoi kirkas kevätaurinko. Mies ei voinut ajatella, että maailmassa enää voisi olla mitään niin hyvää, kuin aurinko. Aurinko paistoi kirkkaasti päivästä toiseen, kuin pilkaten hänen ahdinkoaan. Kaikki hyvä oli mennyt tyttären ja hänen rakastamansa naisen mukana.

Hänestä tuntui, että hän oli kolme kuukautta sitten tehnyt pahimman virheen koko elämässään; jättänyt tyttärensä halpaan orpokotiin. Tuskin tämä saisi siellä edes kunnon ruokaa.

Mutta enää sillä ei ollut väliä. Hän oli päätöksensä -ja virheensä- tehnyt, eikä sopimusta enää rikottaisi. Hän ei ollut kuullut tyttärestään sen jälkeen, kun he olivat kolkon orpokodin portin edessä eronneet kenties viimeisen kerran.

Paluuta entiseen ei enää ollut. Se oli loppu, kaikki oli.

Tytölle lähetettäisiin kirje, että äiti oli kuollut, eikä mies enää luultavasti ikinä kuulisi hänestä. Hän ei olisi suruissaan jaksanut huolehtia kaksitoistavuotiaasta tyttärestä. Luultavasti hän myisi entisen kotinsa, aloittaisi uuden elämän ja koittaisi unohtaa kaiken. Kirvelevän muiston rakkaasta. Rakkaasta, jota ei enää ollut. Muiston tyttärestä, jota oli niin onnellisena koittanut kasvattaa, jonka oli lopulta joutunut jättämään orpokotiin, vaikka eihän tämä varsinaisesti orpo ollut, mutta siltä se tuntui.

Hän astui ulos huoneesta ja käveli käytävää pitkin suoraan ulos. Hän ei pystyisi huolehtia enää mistään, ei edes rakkaansa hautajaisista, muut saisivat järjestää ne, hän ei pystyisi.

Menetys oli kaihertanut häneen syvät, sisäiset haavat, jotka luultavasti vain syvenisivät ajan myötä, haavat, jotka eivät koskaan paranisi.

Hän käveli auringon valaisemia katuja kädet syvällä taskuissa, jättäen jokaisen kummeksuvan katseen huomiotta, tuijottaen tiukasti silmissään kimaltavien kyynelverhojen lävitse katua parin jalan päässä edessään.

Tyhjä tunne miehen sisällä vain paisui, kunnes hänen hiljaa hakkaava sydämensä meinasi pakahtua.

Hän hyppäsi ohi ajaviin vaunuihin ja jonkin ajan päästä nousi niistä keskellä peltojen ja lehtimetsän reunustamaa hiekkaista pikkutietä.

Jossain mylvi sonni ja mies lähti kävelemään kohti pientä punaista mökkiä tien päässä.
Aurinko porotti täydellä teholla, mutta hän ei välittänyt.

***

"Ja sitten vain nimi viivalle niin asia on pläkki."

Mies sutaisi nopeasti nimensä papereihin ja keräsi ne käsiinsä siistiksi pinkaksi. Enää ei tarvisi kuin matkustaa mailien matka kauas maaseudulle, eristykseen kaikesta, naapureista. Ehkä myös haavat umpeutuisivat, kun niitä saisi rauhassa hautoa.

Mutta hän ei uskonut että ne ikinä umpeutuisivat. Ne tulisivat aina kalvamaan jossain syvällä hänen sisimmässään, eikä hän uskonut, että voisi koskaan enää olla onnellinenkaan.

***

Vaunut vyöryivät pienelle pihamaalle ja loskainen lumi loiskui niiden pyörien alla.

Mies avasi vanhan kotinsa ulko-oven ja astui pihamaalle. Hän käveli vaunujen luokse ja hyppäsi kyytiin. Vähät matkatavaransa hän viskasi taakse.

Kuskina toimi nuorempi, ruskeahiuksinen mies, joka tervehti ja ojensi kätensä.

"Barry Cwenraed", mies nyökkäsi ja antoi hevoselle merkin lähteä liikkeelle.

Jonkun aikaa kului täydessä hiljaisuudessa, miehen miettiessä. Hän ei voinut itkeä. Hän ei voinut näyttää kenellekään kuinka heikko oli, hänen täytyi kestää kipu, kuin mies, oli se sitten fyysistä tai sisäistä.

Monen, monen mailin ja monen sisäisen taistelun jälkeen mies olisi ollut valmis kuolemaan, mutta ei, siltikään hän ei ollut.

Niiden monen, monen mailin aikana hänelle oli valjennut, että vaikka hänellä ei enää ollut mitään, hän halusi elää, ja vaikka hänen elinvoimansa olikin mennyt tyttären ja vaimon mukana, hän ei halunnut antaa heidän rakkautensa valua hukkaan.

Silloin ajurina toiminut herra Cwenraed avasi suunsa ja antoi miehelle tilaisuuden päästää irti katkerista ajatuksista edes hetkeksi.

"Miten sinulla on mennyt?"

Tuttavallisesta kysymyksestä hieman hämmentyneenä mies käänsi katseensa pois likaisista kengänkärjistään ja vilkaisi kuskin eteenpäin nauliutuneihin kasvoihin. Ne näyttivät niin ystävällisiltä, että hän ei voinut olla vastaamatta. Ajuri todella halusi tietää, mitä hänelle kuului, mikä ihmetytti häntä kovasti.

"Vaimo, kuollut, lapset, no-"

"Kuollut?" ajuri näytti järkyttyvän miehen kohtalosta ja käänsi hetkeksi katseensa häneen.

"Kuoli keuhkokuumeeseen jokin aika sitten", mies vastasi ajurin järkyttyneen ilmeeseen lyhyesti. "Tyttärestä en tiedä, en pystynyt enää katsomaan häntä kunnolla silmiin, kun jouduin jättämään hänet orpokotiin. En olisi jaksanut huolehtia hänestä ja hän muistuttaa minua-", hänen äänensä särkyi.

Ajuri kirosi hiljaa itsekseen, kun eteen kaarsi risteyksestä toiset vaunut.

"Siinä mahtaa olla kestämistä", hän tuumasi itsekseen. "Muistan, kun isoäitini menehtyi, kun olin vasta poikanen, mutta että jouduit jättämään koko perheesi."

"Kovaa se on monella muullakin", matkalainen totesi ja murahti sitten epämääräisesti. "Jotenkin sitä vain ei osaa ajatella muiden surua ennen, kuin on itse joutunut kokemaan jotain samankaltaista, tai pahempaakin."

"Totta tuokin", ajuri tuumasi taas ja keskittyi sitten tuijottamaan tietä edessään ohjaten hevostaan oikeaan suuntaan.

Matka taittui taas hiljaisuuden vallitessa lukuunottamatta ajurin satunnaisia mutinoita, kun vastaan tuli joku muu matkalainen, tai tielle loikkasi jänis, jota jouduttiin väistämään.

Hiljalleen maisemat vaihtuivat peltotilkuista silkaksi korveksi ja tie kulki ylöspäin mutkitellen puiden välitse, kukkulan päälle ja taas alas. Edessäpäin näkyi auringon kultaama järvenselkä.

Paikka oli kuin kauneimmasta unesta, mutta siitä ei pystynyt nauttia enää silloin kun oli menettänyt koko perheensä. Järven toisella puolella siinsi kukkuloiden jono, johon miehen tulisi asettua.

Matkaa kului taas monen monta mailia, kunnes yön kylmä, pimeä viitta nieli matkalaiset vaunuineen.

Ajuri pysäytti vaunut ja sieppasi takaansa lyhdyn, jonka sytytti ja ripusti eteensä valaisemaan tietä.

Yön pimeät hetket eivät koskaan olleet tuntuneet yhtä hyytäviltä, eivätkä kuluneet yhtä hitaasti, kuin nyt.

Monien päivien ajalta tuntuneen pimeässä taitetun matkan jälkeen ajuri viimein pysäytti vaunut aamun jo sarastaessa pienen mökin pihaan ylös kukkulan rinteeseen.

Mies hyppäsi vaunuista ja nappasi vähät matkatavaransa takapenkiltä. Hän nyökkäsi ajurille, joka huikkasi hyvät jatkot takaisin ja käänsi vaunut lähteäkseen.

Mies käänsi katseensa etäällä taivaanrannassa nousevaan aurinkoon, joka kultasi jo kukkulan mökin yläpuolelta ja antoi koko matkan syvällä hänen sisimmässään paisuneen ikävän tulvehtia ulos kyyneleinä. Hän laski laukun maahan ja kätki kasvot käsiinsä.

Itseinhoa tuntien mies pyyhki kyyneleet hihaansa, nosti laukun maasta ja käveli hitaasti mökin ovelle. Sillä hetkellä hän näytti paljon vanhemmalta ja raihnaammalta, kuin todellisuudessa olikaan.