Arkajalka

Luku 1

Hanna painoi poskensa kiinni viileään ikkunaan, kun vanha minibussi körötteli valtatietä pienemmälle tielle. Edessä häämöttävien vuorten rinteitä peitti ikivihreä puusto. Kukkivien luonnonniittyjen keskellä oli vanhaa aikaa henkiviä viehättävä maalaiskylä. Se oli kuin tauluista, joita oli Hannan isoäidin kotona. Vanhanaikainen ruokabaari nökötti pienen karkkikaupan ja musiikkiliikkeen välissä. Kauppakadulla kulki vanhempia lapsineen käsi kädessä. Jokaisen kaupan nimikylttiin oli maalattu hevonen.
Toivon tila sijaitsi sentään kauniilla seudulla. Tilaakin oli näyttänyt kauniilta esitteissä, joita Hannan äiti oli saanut. "Toivon tila tarjoaa elämysloman maaseudulla lännenratsujen parissa", esitteessä kerrottiin. "Täällä nuoret saavat kumppaniksi terapiahevosen ja tehokasta ratsastuksenohjausta". Ajatuskin hevosista nostatti Hannan ihon kananlihalle. Hän suki pitkiä hiuksiaan, jotka olivat harmaan tiskiveden väliset ja sutaisi ne ties kuinka monetta kertaa poninhännälle. Hän nosti pitkät säärensä koukkuun ja veti polvet kiinni rintaan.
-Kaikki kuulolle! Ruskeatukkainen nainen, joka oli lentokentällä esitellyt itsensä Madisoniksi, huiskutti kättään minibussin etuosassa. -Pian ollaan perillä. Jos katsotte ulos vasemmalle, näette vuolaan Quartz Creekin. Kylä on saanut nimensä tuon joen mukaan.
Madison oli toinen kahdesta leiriohjaajasta. Toinen oli ratissa. Hän oli Madisonin ikäinen tummaihoinen nuorukainen, jonka lempinimi oli Fletch. Hän puhui kuin paljasjalkainen suurkaupungin kasvatti. Fletch oli seissyt lentokentän liukuportaiden yläpäässä kädessä kyltti, jossa oli lukenut HANNA.
Kaksi edempänä istuvaa tyttöä halusivat nähdä ulos bussin vasemmalle puolelle. He änkesivät ikkunaan, vaikka eräs punatukkainen laihiliini oli varannu paikan ennen heitä. Hanna oli mennyt perälle, koska oli arvellut säästyvänsä siellä parhaiten huomiolta ja saavansa tarpeeksi tilaa pitkille tikkujaloilleen.
Toisin kävin
-Mikä hänen ongelmansa on? kysyi punatukkainen pystynäinen tyttö ja vilkaisi Hannan suuntaan. -Hän ei ole inahtanukkaan koko matkan aikana.
Tuuheatukkainen latinotyttö kohautti harteitaan. -Tiedä häntä. Joku ihme hyypiö.
Kaikkihan me ollaan hyypiöitä omalla tavallamme, Hanna ajatteli. Vanhemmat eivät passittaneet lapsia Toivon tilalle huvin vuoksi. Se oli terapialeiri "vaikeuksissa oleville lapsille", kuten esite asian ilmaisi. Terapiasta ei tietenkään puhuttu.
Mutta Hanna ei ollut "vaikeuksissa". Tai no, olihan hän tehnyt erinäisiä huonoja ratkaisuja. Ei hän silti ansainnut tällaista karkotusrangaistusta.
"Hevoset ovat aina kiinostaneet sinua, Hanna" oli äiti sanonut.
Sinun sietäisi olla iloinen!
Ratsastustaidon oppiminen tekee ihmeitä ryhdille.
"Opi kurinalaisuutta ja käytöstapoja. Tarvitset molempia."
Bussi kääntyi jyrkästi oikealle, ja Hanna otti äkkiä tukea kulahtaneista penkistä.
-Nyt tullaan Bridlen tilan pihatielle, Madison sanoi ja osoitti etuikkunasta soratietä, joka kulki puiden ja kimaltavan joen välissä. -Tila on saanut nimensä Will Bridlen isoisoisältä. Nämä maat ovat olleet Bridlen suvussa sukupolven ajan.
Sen kunniaksi Fletch toitotti iloisesti auton änkyttävää torvea. Hanna ummisti silmänsä ja nojasi penkkiin.
Ehkä tämä tästä, Hanna ajatteli. Äiti oli toimittanut hänet keskelle erämaata, mutta täällä voisi olla hauskaa, jos luonnon kauneudesta saisi nauttia rauhassa.
Yksin.
Pian auto pysähtyi. Madison hyppäsi avaamaan porttia. Hanna näki tuulilasin läpi, että portin yläpuolelle oli pystytetty kyltti. TOIVON TILA oli kaiverrettu kirjaimin, jotka oli savunharmaita ja reunoiltaan mustia, kuin karjan polttomerkkejä.
Kun auto oli mennyt portista, Madison sulki sen ja harppoi portaat takaisin autoon. -Disneyland voi olla mielestänne maailman hauskin paikka, hän sanoi ja iski tietäväisesti silmää, -mutta ei vedä vertoja Toivon tilalle.
Hevoset seurasivat autoa joen tuolla puolen olevalle aidalle ja heiluttivat päätään. Hannan rintaa pusersi.
-Ooh, sanoi säkkäräpää. - Toivottavasti saan ratsastaa tuolla kauniilla mustalla.
Tosiaan. Täällä pitäisi ratsastaa. Pakahduttava tunne laskeutui Hannan sydänalasta mahanpohjaan. Aidan takana ei seissyt pieniä muovipatsaita, kuten aikoinaan kotona hyllyillä. Hannalla oli satapäin koristehevosia vanhan keräilyharrastuksen jäljiltä.
Sen takia äiti oli sitä mieltä, että hänen pitäisi hevostilalla.
Mutta ei. Ulkona laitumella seisoi aitoja, eläviä, hengittäviä hevosia, joista jokainen painoi viisisataa kiloa. Ne olivat täyttä lihasta, ja niillä oli kovat kaviot. Vaikka Hanna pääsisikin hevosen selkään, niin ratsastamisesta ei tulisi ikinä mitään. Hän lentäisi selästä ja tallasntuisi kavioihin. Niin saataisiin jälleen yksi kohta äidin pitkään listaan asioista joissa Hanna oli tuottanut pettymyksen.
Pian auto kääntyi pihatielle ja pysähtyi talon etupihalle. Hanna odotti, kunnes oli viimeisenä autossa, ennenkun kantoi reppunsa ulos. Fletch odotti häntä auton oven vieressä.
-Onko kaikki hyvin? Fletch kysyi huomatessaan Hannan ilmeen.
Ei tietenkään ollut. Hanna voisi olla kotimaisemissa - uimassa altaalla kavereitten kanssa, retkeilemässä isän kanssa, harrastamassa omia juttujaan. Sen sijaan hän jumittaisi täällä kuusi viikkoa.
-On joo, Hanna sanoi.
Fletch kallisti päätään niin paljon, että hattu oli keikahtaa pois päästä.
-Uskotaan sitten. No, sisään vain, Hanna. Siellä odotetaan.
Fletch puhutteli häntä nimellä ikään kuin he olisivat jo tuttuja, jo kavereita. Se oli mukavaa mutta surullista, koska Hanna tiesi pettävänsä Fletchin odotukset. Hän petti aina kaikkien odotukset.