Arkajalka

Luku 3

Seuraava aamu oli täynnä toimintaa. Madison hoputti heitä pukeutumaan ja menemään aamiaiselle, koska edessä oli tärkeä päivä. Aamiainen noudatti kutakuinkin samaa kaavaa kuin edellispäivän illallinen: kaikki puhuivat kovaan ääneen, Hanna istui vaisuna pöydän päässä.
Se sopi hänelle.
Mamma Etty puhutteli pöydässään istuvia nuoria munakokkelista ja pekonista koostuvan aamiaisen ääressä.
-Kuka haluaa tavata hoitohevosensa?
Cade viittasi ja huusi: -Minä! Izzy nauroi hänelle.
Vanha nainen hymyili pojan innolle. -Hauska kuulla. Olemme valinneet kullekkin aivan erityisen hevosen. Joka aamu osallistutte joko Fletchin tai Madisonin pitämälle ratsastustunnille.
Joka ikinen aamu? Hanna käpertyi pienemmäksi tuolissaan ja halusi muuttua näkymättömäksi, jotta voisi välttyä ratsastustunneilta.
-Lounaan jälkeen teidät jaetaan pareiksi tekemään tilan töitä. Ja uskokaa pois, työt eivät lopu kesken! Mamma Etty alkoi laskea niitä sormillaan. -Rikkaruohojen kitkemistä, karsinoiden siivoamista, munien keruuta, kanojen ruokkimista... Keksimme jotain uutta joka päivälle, niin pääsette kokeilemaan monenmoista. Parejakin vaihdetaan mahdollisimman usein. Askareiden jälkeen on vapaa-aikaa ruokailuun asti.
   -Mitä vapaa-ajalla tehdään? Rae Ann kysyi.
  Mamma Etty hymyili. -Mitä tahansa haluatte. Tietenkin järjen, turvallisuuden ja meidän näköpiirimme asettamissa rajoissa.
  Aamiaisen jälkeen leiriohjaajat veivät nuoret yksitellen ulos talosta, kunnes jäljellä oli vain Hanna. Hän istui sämpylöiden ja kananmunien rippeiden ääressä, kun mamma Etty ja herra Bridle tiskasivat. Kauhu sai mahan vellomaan.
  -Hanna?
   Hanna nosti katseensa kuullessaan nimensä. Madison hymyili leveästi ja viittoi häntä seuraamaan.
       -Tule jo. Sinunkin täytyy tutustua hevoseesi. Muut ovat jo aitauksessa lämmittelemässä.
    Tätä hetkeä Hanna oli pelännyt siitä asti, kun hän oli noussut lentokoneeseen. Selkäpiitä karmi.
     Hanna vei lautasensa tiskattavaski ja seurasi Madisonia lämpimään kesäaamuun. Leiriohjaajan ruskea poninhäntä pomppi iloisesti, ja kirkkaassa päivänvalossa maatila oli viihtyisä, vehreä ja täynnä elämää. Tytöt pujottelivat pihalla nokkivien kanojen ohi, ja Madison jaaritteli ummet ja lammet hevosesta, jonka hän oli henkilökohtaisesti valinnut Hannalle.
  Kiltti Lacey oli kuulemma ponin kokoinen, vähän iäkkäämpi mutta laukkasi silti lujaa sitten, kun Hanna oli valmis vauhdikkaaseen menoon.
    Hanna ei hennonnut kertoa Madisonille, ettei hän olisi ikinä valmis.
     He menivät pientä siltaa pitkin puron yli avaralle tontille, jossa oli talli, pieni tarha, kenttä ja kauempaa aidattu laidun. Madison avasi tallin natisevat ovet.
   Sisällä haisi vanha puu, nahka ja lanta - hevoset. Hannan kädet tärisivät taskuissa, nun Madison oli saattanut hänet käytävän päähän ja koputti karsinan ovea.
    -Tässä tamma on.
  Ruskea turpa tuli puolioven yli, ja Hanna peräytyi askekeleen verran. Madison taputti ponin päätä ja lepersi: - Hei, Lacey, kaunis tyttö. Mitä kuuluu? Pörrökarvainen Lacey pärskähti ja puhisi saadakseen herkkuja. Madison ottiki sellaisen taskustaan.
    Ponin pää oli valtava - jopa suurempi kuin Hanna oli odottanut. Noin isolla suulla pystyisi puremaan ihmiseltä käden irti. Laceyn valkoiset hampaat paljastuivat huulien alta, kun se raotti niitä saadakseen herkun, ja silloin Hanna kiljahti:
-Varo!
     Hänen älähdyksensä säikäytti sekä hevosen että leiriohjaajan. -Hanna, ei mitään hätää, Madison sanoi ja painoi käden sydämmelleen rauhoittaakseen sitä. Lacey hörähti karsinanoven toisella puolella. -Tule antamaan Laceylle makupala.
Hanna oli juurtunut paikalleen. Lacey kerjäsi lisää herkkuja hamuamalla Madisonin käsivartta.
-Hanna? Madison kysyi. -Oletko kunnossa?
Hanna yritti ottaa askeleen eteenpäin, muttei päässyt, koska vastassa oli poni. Madisonin hymy hyytyi.
-Mikä sinun on?
-En voi, Hanna sanoi ja alkoi peruuttaa. -En voi.
-Mitä sinä et voi?
Hanna nielaisi. Mitä hän voisi sanoa? Miten hän voisi kertoa karaistuneelle ja toimeliaalle Madisonille, että pelkäsi kuollakseen?
-En voi ratsastaa, Hanna sanoi.
-Mikset? Madison kurtisti kulmiaan. -Tietenkin voit. Et tietenkään juuri nyt, mutta sen takia ollaan täällä. Oppiaksesi ratsastamaan. Se kuuluu ohjelmaan.
Hanna ravisti päätään. -Et tajua. En voi ratsastaa. Enkä edes halua.
Madisonin ilme muuttui kysyvästä hiukan ärtyneeksi. Hannan äidillä oli sama ilme, kun Hanna loikoi huonoryhtisenä ruokapöydässä tai puhui kielioppisääntöjen vastaisesti.
-No, se onkin ihan eri asia. Mutta vanhempasi sanoivat, että sinä pidät hevosista.
-Kun olin seitsämän! Hanna puuskahti tuskastuneena. Sitä paitsi silloinkin Hanna oli ihaillut vain kauniita leluhevosia, jotka ovat nykyään laatikoissa kaapin perällä. -Äiti pakotti minut tänne.
Madisonin kulmakarvat ponnahtivat niin ylös, että ne katosivat ruskean otsatukan alle. -Pakottiko? Minulle hän esitti asian toisin, Hanna. Hän sanoi, että sinä olet aina halunnut oppia ratsastamaan.
-Hän haluaa, että minä opin ratsastamaan, Hanna sanoi. -Mutta en halua. En edes pidä hevosista.
Madison seisoi sanattomana, ja joku avasi tallin oven.
Sieltä tuli Fletch. Hän talutti kirjavaa hevosta, jonka selässä olevassa lännensatulassa istui Josh. Hän auttoi Joshin alas ja sanoi: -Etsi sopivampi kypärä satulahuoneesta, minä sidon tamman tuonne.
-Fletch, Madison sanoi. -Tarvitsen apua.
Kivi jysähti Hannan vatsapohjaan.
-Mikä on Maddie?
Madison pyyhkäisi otsaansa. -Hanna kieltäytyy ratsastamasta ja tulemasta lähellekkään pientä Laceyta. En tiedä, mitä tehdä.
Fletch astui heidän väliinsä. Pojan rauhallisesta olemuksesta tuli mieleen vanha isäntä Bridle.
-Minä hoidan tämän. Hanna, haluatko mennä pihalle hengähtämään, pois hevosten läheltä? Madison, Joshilla on liian pieni kypärä. Voitko auttaa häntä?
-Jep. Madison kääntyi ja marssi pois sanomatta Hannalle enään mitään. Hanna veikkasi, että tytön kasvoilla oli häpeän puna. Madison oli varmasti raivoissaan hänelle.
-Hei ei mitään hätää. Fletchin leveä hymy paljasti valkean hammasrivin. Hanna arvosti nuorukaisen hymyn aitoutta.
Syyllisyys kirpaisi heti, koska hän aiheuttaisi pettymyksen myös Fletchille. -Mennään ulos juttelemaan.
Kun hevosenhaju oli lähtenyt nenästä, Hanna pystyi hengittämään paremmin.
-Kas niin, Fletch sanoi ja nojasi rennosti aitaan. Sen toisella puolella oli kenttä, jossa nuoret ratsastivat käynnissä kahdeksikkoa tynnyrien ympäri. He juttelivat ja nauroivat. He olivat jo kavereita, heillä oli hauskaa, he olivat tottuneet hevosiinsa.
-Hanna, Fletch aloitti. -Kertoisitko mitä ajattelet? Mikset halua ratsastaa?
Hanna halusi kertoa, oikein todella halusi. Mutta miten hän kehtaisi tunnustaa pelkonsa?
-No, Hanna sanoi. -Minä en ihan oikeasti pidä hevosista. En halunnut tulla tänne. Rukoilin äitiä, ettei hän lähettäisi minua tänne.
Fletch katsoi Hannaa, ja hänen katseensa sai Hannan kiemurtelemaan. Fletch näki suoraan hänen lävitseen, joten hän tiesi, ettei Hanna kertonut koko totuutta.
-Olen pahoillani, ettet koe voivasi luottaa minuun ja kertoa, mistä todella on kyse, Fletch sanoi. -Mutta kukaan ei pakota sinua ratsaille. Mietitään yhdessä, miten tämä ratkeaa. Voit vaikka katsella vähän aikaa muiden ratsastusta. Yritetään uudestaan sitten, kun sinua jännittää vähemmän.
Hanna nyökkäsi. Hän ei ollut samaa mieltä, muttei myöskään halunnut keskustella asiasta enempää. Fletch taputti häntä olalle. -Älä stressaa, Hanna. Äläkä ota paineita. Anna asioiden mennä omalla painollaan. Sitten hän kääntyi ja palasi talliin.
Hannasta tuntui entistä kurjemmalta, sillä hän oli salannut totuuden Fletchiltä. Hän ei voinut tehdä muuta kuin kääntyä ja hölkätä pois. Talli jäi kauas taakse.