Arkajalka

Luku 2

Tilan päärakennus oli yksikerroksinen, mutta sen korkea vinokatto varjosti auringolta. Madison ei mennyt pääovesta vaan johdatti viisi nuorta takaportaiden kautta pienelle ovelle. Hän pyysi kaikkia riisumaan kengät ja jättämään ne kuistille.
Sisällä oli ruosteenpunaisiksi maalatut seinät, ja siellä tuoksui kanelipulla. Vesi herahti Hannan kielelle, kun hän meni muiden perässä käytävältä isoon saliin, jossa rätisi kotoisa takkatuli.
-Sieltähän te tulette! Tuolista nousi ylös iäkäs rouva, jolla oli villi kiharapehko. -Tervetuloa, tervetuloa! Peremmälle. Ruoka on melkein valmista.
-Mitä olet kokannut mamma Etty? Madison kysyi. -Tuoksuu erehdyttävästi kanelipullilta.
Vanha nainen nauroi. -Maltahan. Ne ovat jälkiruoaksi. Hän paimensi nuoret huoneeseen, ja Hanna istui samalle sohvalle kuin Fletch ja yksi pojista. Pitkä tummatukkainen kaveri oli nukkunut lähes koko matkan minibussissa.
-Moi, poika sanoi Hannalle. -Minä olen Josh.
Joshin esittäytyminen oli Hannalle niin iso yllätys, että hän pysyi luonnottoman kauan mykkänä.
-Moi, Hanna sai vihdoin sanotuksi. Joshin sinissä silmissä tuikahti. -Minä olen Hanna.
-Okei, Josh totesi ja juttu jäi siihen.
-Kas niin. Vanha nainen korotti vähäsen ääntään, mutta se riitti saamaan kaikkien huomion. -Tulette oppimaan, että meillä ratkaisee teot, eivät sanat. Tämä istunto on poikkeus. Nyt jutellaan ja sovitaan pelisäännöt. Minä olen Henrietta, mutta voitte kutsua minua Ettyksi.
-Kaikki sanovat häntä mamma Ettyksi, Fletch sanoi.
-Tekin voitte tehdä niin, jos haluatte, Etty sanoi. - Olen hoitanut tätä tilaa kaksikymmentä vuotta ja kasvattanut kolme lasta, joten mamma on todellakin ansaittu lisänimi. Ettyn hymy oli leveä ja aito, eikä Hanna enää hetken päästä rutistanut käsiään  sylissään. -Tässä on mieheni Will Bridle.
  Kuin tyhjästä paikalle tuli mies, joka oli pitkä kuin puu. Mustissa hiuksissa oli harmaita raitoja, ja syvät juonteet uursivat hänen kasvojaan. Hannalle tuli hänestä mieleen vanhojen valokuvien intiaanipäällikkö, joka oli pukeutunut länsimaalaisiin vaatteisiin.
    Will Bridle otti hatun päästään, painoi sen rintaansa vasten ja nyökkäsi kohteliaasti. -Terve vaan. Nimi on oikeasti Willard, mutta sanokaa Will.
-Me sanomme häntä herra Bridleksi, Madison kuiskasi teatraalisesti niin, että kaikki kuulivat.
-Ylikohteliaita kun olette, Will Bridle tuhahti ja heilautti kyynärpäätään Madisonin suuntaan. -Minulla on ilo toivottaa teidät Toivon tilalle. Hänen äänensä oli niin möreä, että se kuulosti karhun murinalta. -En aijo saarnata teille. Tiedätte, minkä takia olette täällä, samoin mamma Etty ja minä. Aikanne täällä meidän kanssamme ei tarvitse olla rangaistus. Tällä tilalla ihmisille sattuu ja tapahtuu upeita asioita, kunhan pitää mielen avoimena. Käyttäytykää kunnioittavasti. Mutta en pyydä. Kohdelkaa täällä kaikkia ja kaikkea täällä kunnioituksella niin tulemme varsin hyvin toimeen.
Mamma Etty hymyili leveästi. -Minäkin toivotan teidät tervetulleiksi. Meidän kotimme on teidän kotinne.  Jos jokin painaa mieltänne, älkää epäröikö pyytää apua täällä ollessanne.
Etty viittoi leiriohjaajia nousemaan seisomaan. -Madison ja Fletch, kertokaa sananen itsestänne.
Madison nousi ensin. -Minä olen Madison Clark, hevostenkouluttaja ja intohimoinen uimari. Opiskelen Coloradon yliopistossa. Hän hymyili nuorille. -Minun ainoa ohjeeni on, että pitäkää hauskaa. Ja pysykää poissa hevoseni Lumikin lähettyviltä. Rakas heppani osaa käyttäytyä joskus hävyttömästi.
Herra Bridle nyökkäsi siihen tapaan, että Madison puhui totisinta totta. Madison istahti sohvalle, ja Fletch esittäytyi.
-Oikea nimeni on Samuel Harris, hän sanoi ja nosti hattuaan, -mutta täällä minua sanotaan Fletchiksi. George Fletcherin mukaan. Kai tiedätte hänet? Yhdenkään leiriläisen ilme ei värähtänyt. -George oli kuuluisa rodeoratsastaja, kuten minäkin toivon joskus olevani.
-Oletkin, Madison huikkasi väliin.
-Kiitos, Fletch sanoi.  Hän painoi leuan kiinni rintaan, jolloin hatunlieri  retkahti alas ja peitti hänen ujon hymynsä. Hän istui takaisin sohvalle.
     -Kas niin, mamma Etty sanoi. -Fletch ja Madison täällä aikoinaan samassa asemassa kuin tekin. He voivat kertoa tarinansa sitten, kun haluavat. Tietäkää, että voitte uskoutua heille asiassa kuin asiassa. Molemmat ovat nähneet kaikenlaista.
     Hanna uskoi sen, sillä hän oli katsonut Fletchiä silmiin.
Silloinkin kun nuorukainen hymyili, hänen katseessaan oli surun varjo.
         -Jaahas, mamma Etty jatkoi. -Nyt nuoret saavat esitellä itsensä.
          Hanna huomasi naisen katseen kohdistuvan häneen, ja pelko lävisti hänet. Hän ryhdistäytyi niin kuin äiti olisi seissyt selän takana ja sanonut Älä röhnötä lyssyssä! Katso nyt itseäsi, näytät luolanaiselta.
    Mamma Etty huomasi Hannan paniikin ja kääntyi jonkun toisen puoleen.
          -Cade? hän kysyi laihalta ja kalpealta pisamanaamaiselta pojalta, joka istui huoneen toisella puolella. -Olisitko sinä ensimmäinen? Kerro vähän itsestäsi.
Cade nielaisi, mutta sitten sanat ryöppysivät hänen huuliltaan. -Minä olen Cade William Benison, ja lensin tänne Kaliforniasta, mitä ei kyllä arvaisi, koska olen näin kalpea. Kaikki aina sanovat siitä, mutta minä nyt satun tykkäämään videopeleistä ja olen aina sisällä, tai niin äiti ainakin väitti, kun hän ilmoitti minut tänne.
          Kului pitkä aika hiljaisuudessa, ennen kuin mamma Etty yskähti. -Hienoa. Kiitos, Cade. Voit istuutua. Kuka seuraavaksi?
      Kukaan ei viitannut. Lopulta mamma Etty sanoi: -Olisitko se sinä, Rae Ann?
            Punatukkainen, pystynenäinen tyttö hypähti kuulleensa nimensä. -Oho, no, okei. Hän vilkutti kuin missikisoissa. -Minä olen Rae Ann Willis. Öh, asun Vermontissa, ja lempivärini on sininen ja öh, on lemmikkikissa. Jota minulla on ikävä. Jo nyt.
        Hän istui heti takaisin.
    -Kiitos, Rae Ann. Kuka olisi seu-.
       -Minä. Bussissa ollut lyhyt mutta isotukkainen latinotyttö keskeytti mamma Ettynja nousi seisomaan. -Minun nimeni on Isabel, mutta voitte sanoa minua Izzyksi. Jos tykkäätte. Minä en välttämättä tykkää. Mutta sanon sen sentään suoraan. Asun Arizonassa, ja olen aina halunnut ratsastaa nopeilla hevosilla. Sen takia olen täällä.
        Hanna ei uskonut. Ei Toivon tilalle tultu vain siksi, että haluisi ratsastaa.
      -Kiitos, Izzy, mamma Etty sanoi.
       -En lopettanut vielä, Izzy vastasi. Hannan mielestä vanhan naisen ilme oli kuin kissalla, jonka hännän päälle astutaan. -Kaikkien kannattaa tietää, että minä aion olla paras. Paras lypsäjä, paras hevosenhoitaja, paras munien kerääjä, paras -.
-Selvähän se, herra Bridle keskeytti. -Kiitos, Izzy. Ole hyvä ja istu.
Izzyn naama lehahti tulipunaiseksi, kun hän istuuntui sohvalle äänekkäästi tuhahtaen.
-Josh? mamma Etty ehdotti.
Hiljainen poika Hannan vieressä kohautti olkapäitään mutta nousi seisomaan. -Minä olen Josh Chiu. Chiu, koska isäni ok kiinalainen. Mutta älkää pyytäkö minua sanomaan mitään kiinaksi, koska en osaa. Tennesseessä ei puhuta kiinaa. Hän kohautti toisen kerran harteitaan eikä kertonut enempää.
Mamma Ettyn hiukset näyttivät olevan enemmän pörröllään kuin hetki sitten. -Selvä, hän sanoi ja veti syvään henkeä. -Kiitos, Josh. Poika nyökkäsi ja istuuntui.
Kauhu luikerteli ylös Hannan selkäpiitä. Hän tiesi, mitä oli tulossa.
-Hanna? mamma Etty kysyi. -Kertoisitko meille vähän itsestäsi?
Hanna risti kädet syliinsä muttei liikahtanut.
-Nouse seisomaan, Fletch kuiskasi. Hanna tunsi jalkojensa tottelevan ilman hänen lupaansa. Kaikki huoneessa olevat käänsivät katseensa häneen. Hän pelkäsi näyttävänsä rukoilijasirkalta -ripakinttuiselta ruipelolta, joka roikutti käsiään kömpelösti rinnallaan. Seisten hän oli mamma Ettyäkin pitempi.
-Hanna? vanha nainen kysyi uudestaan.
-Krhm, Hanna yskähti. -Minä olen Hanna. Hanna Abbott. Siis A-B-B-O-T-T... kaksi t-kirjainta. Ja hm, minä olen... Michiganista. Ja minä... Hän pälyili ympärilleen keksiäkseen jotain sanottavaa, mitä tahansa, mikä ei kuulostanut typerältä ja väkinäiseltä, mutta hänen mielensä oli kuin valkoinen taulu.
Hän kuulu äitinsä äänen: Seiso suorassa! En voi uskoa, että olen kasvattanut tuollaisen vetelyksen. Ja mitä änkytystä! Et sinä ole ennen änkyttänyt, Hanna. Puhu kokonaisia lauseita!
-Tykkään vihreästä väristä ja näpistelen tavaroita.
Sitä hannan ei ollut tarkoitus sanoa, mutta se oli ainoa kokonainen ajatus hänen päässään. Lisäksi se oli todellinen syy miksi hän oli täällä. Hanna istui hätäisesti ja peitti kasvot käsillään.
Huoneessa oli hetken hiljaista, sitten mamma Etty sanoi hiljaa ja vilpittömästi. -Kiitos, Hanna. Olit äsken rohkea. Jokainen varmasti häpeää yhtä tai toista tekoaan. On tärkeää muistaa niin onnistumiset kuin virheetkin, jotta niistä voi ottaa opikseen. Hannan posket hehkuivat kuin tulessa. Mamma Etty taputti käsiään ja jatkoi juttuaan. -Nyr kun esittäytymiset on tehty, haluan sanoa yhden asian ennen kuin käymme ruokapöytään.
Hän oli pitkään hiljaa ja katsoi tiukasti viittä huoneessa olevaa nuorta.
-Tuli mitä tuli, niin muistakaa: olemme täällä teitä varten. Mieheni ja minä aloitimme leiritoiminnan oppimista ja kasvattamista varten. Me kaikki olemme täällä tullaksemme paremmiksi. Voimme auttaa toinen toisiamme. Tehkää parhaanne kaikessa, mitä teette, niin saatte hyvää takaisin kaksin kerroin. Kantakaa teille annettu vapaus vastuullisesti. Ja jos tulee mitä tahansa huolia, me olemme valmiita auttamaan, järjestelemään tai vain kuuntelemaan.
          -Nyt syömään!

Tuhdilla illallisella koottiin itse burrittoja, minkä jälkeen Fletch ja Madison veivät nuoret hakemaan matkatavaroitaan autosta. Fletch meni poikien kanssa, ja kolmikko naureskeli jollekkin sisäpiirin vitsille, jonka he olivat jo kehittäneet. Hanna jäi Izzyn ja Rae Annin kanssa.
          -Tulkaa tytöt, Madison sanoi. -Hakekaa kamanne ja lähtekää tuonne päin. Hän osoitti poikien suuntaan, missä näkyi kaksi pientä mökkiä viistosti vastapäätä kanalaa. Siellä oli myös iso vanha talli, jonka edustalle oli pinottu traktorin osia kuin poltto puita.
         Matkalla tyttöjen tuvalle täytyi väistellä kanoja, jotka nokkivat maata. -Bernice! Madison huusi lujaa, jolloin yksi kanoista säikähti. -Pois tieltä, tai sinusta tehdään kananugetti!
          Tupa oli samanlainen kuin vanhoissa lännenelokuvissa. Madison nousi natisevalle kuistille ja meni sisään yhtä äänekkäästä  kitisevästä ovesta. Hän näytti, missä vessa oli, ja koputti sitten suljetun huoneen ovea. -Tämä on minun huoneeni. Loput on teille.
              Oleskelutiloissa oli kaksi kerrossänkyä, ja nurkkaan oli työnnetty yksittäinen sänky. Nukkumapaikkoja oli viidelle. Izzy ja Rae Ann olivat jo varanneet ovea lähinnä olevan kerrossängyn ja testasivat patjoja. Hanna ei halunnut nukkua yksin kerrossängyssä, ei ylhäällä eikä alhaalla, joten hän raahasi kassinsa tuvan nurkkaan ja nosti sen sängyn päälle.
             -Menetkö noin kauas meistä, Hanna? Madison kysyi hiukan huolissaan. Hanna kohautti harteitaan. -Okei, nukkumapaikat on valittu. Meillä on semmoinen pieni perinne, että jokainen ryhmä nimeää tuvan.
         -Nimeää! Rae Ann tuhahti. -Miksi? Aika tyhmää.
      Madison tukahdutti naurahduksen. -Olin samaa mieltä, kun olin sinun ikäisesi.
       -Vaikea uskoa, että olet ollut täällä nuorena, Izzy sanoi.
    Hannakaan ei osannut kuvitella, millaiseen vääryyteen Madison kaltainen tyttö oli voinut syyllistyä.
  -Niinpä, nuori nainen sanoi. -Mutta sanokaa minun sanoneen: tämä muuttaa ihmistä. Se muutti minut. Ja se muuttaa teidätkin. Joten tilaisuuden ja perinteiden kunniaksi meidän pitää keksiä parakillemme nimi.
       -Selvä, Izzy sanoi. -Millainen nimi?
        -Miltä kuulostaa Ystävyysmökki? Madison ehdotti. Rae Ann tuhahti. -Okei, se on tyhmä nimi.
      Izzy kohotti toista kulmakarvaansa. -Niin on.
         Madison teeskenteli loukkaantunutta. -Keksi itse parempi.
-Miten olisi Ponitytöt? Rae Ann ehdotti.
  -Ei täällä ole poneja, Izzy sanoi. -Vaan hevosia.
  -Ai.
   -Mikään ehdotus ei ole huono, Madison sanoi.
-Jotkut ovat, Izzy sanoi. -Esimerkiksi Haisutupa olisi karmea.
    -Paitsi jos olemme illan tullen hikisiä ja haisevia, Rae Ann sanoi. -Sehän voisi toimia.
   -Hanna? Madison kysyi. -Tuleeko mieleesi mitään?
  Hanna pudisti päätään.
    -Veikö kissa kielen? Izzy kysyi. Hanna ei sanonut mitään.
-Ei haittaa, vaikkei Hanna halua jutella, Madison sanoi.
-Mutta miten voi osallistua tuvan nimeämiseen, ellei ehdota mitään?
    -Hän voi äänestää.
    Aivohiiri jatkui, kunnes Rae Ann ehdotti Uljaan Mustan tupaa, ja kaikki äänestivät "kyllä".
-Asia selvä, Madison sanoi. -Nukkumaanmenoaika. Käykää vuorollanne pesemässä hampaat ja laittautukaa yökuntoon. Valot sammutetaan, kun olette valmiita.
     Hanna odotti, kunnes Rae Ann ja Izzy vetäytyivät kylpyhuoneeseen kikattaen kuin hyeenat, ennen otti laukustaan omat pesukamppeensa. Madison istui pussukan viereen sängylle.
    -Hanna, hän aloitti. -Tiedän miltä sinusta tuntuu. Sinä vastaan muu maailma? Olen ollut samassa jamassa. Tiedän miltä tuntuu, kun luulee olevansa yksin. Mutta tekisitkö palveluksen minulle? Yritä ystävystyä.  Ellet edes yritä, sinulle tulee pitkän kuusi viikkoa.
      -Selvä, Hanna sanoi vaistomaisesti. Sehän oli selvä, että seuraavasta kuudesta viikosta tulisi pitkä aika, yritti hän ystävystyä tai ei.
     Hän oli hevostilalla.