Arkajalka

Luku 4

Lounaalla pöydän toisessa päässä kävi kova puheensorina. Toisessa päässä mamma Etty nojasi käteensä ja syventyi keskustelemaan Fletchin ja Madisonin kanssa. He vilkaisivat tämän tästä Hannaa, ja hän tunsi ikävästi mahanpohjassaan, että puhe oli hänestä.
      Passitettaisiinko hänet kotiin? Se olisi helpotus, vaikka äiti polttaisikin proppunsa. Leiripaikka maksoi paljon, mutta sinä et voinut olla siellä edes yhtä päivää!
  -Ei ollut tarkoitus. Izzy matki pöydän päässä Hannaa siinä kuitenkaann onnistumatta. Hän kuulosti lähinnä vanhalta eukolta. -Miten voi hortoilla johonkin vahingossa?
   Rae Ann hihitti.
        -Oho! Miten minä tänne päädyin? Vahingossa varmaan! Enhän minä päättänyt kävellä tänne.
   Cade nauroi myös, mutta vastahakoisesti. Izzy oli täydessä vedossa, ja Hanna olisi halunnu ryömiä pöydän alle kuolemaan.
   -Ihan totta, Izzy jatkoi. -Onkohan hänellä päässä vikaa?
Nauru hiipui.
   -Hei, Josh sanoi. -Se ei ollut kivasti sanottu, Izzy.
-Mitä? Se oli hauskaa.
-Äsh, Cade sanoi. -Surkea vitsi.
-Voi, pojat, Izzy puuskahti. -Ilonpilaajat.
  Hanna oli kuin ei olisi kuullutkaan, mutta papujen ja perunoiden ahmiminen pikavauhtia vain pahensi vatsassa vellovaa jännitystä. Hän toivoi voivansa tehdä kuten kaunis mutta säikky hevonen: laukata syvälle metsän siimekseen.

Iltapäivällä Madison jakoi kaikille tehtävän. Izzy ja Cade auttaisivat heinäkuorman siirrossa Fletchiä ja Paulia, hevostilan vaaleaa ja viiksekästä tilanhoitajaa. Rae Ann ruokkisi ja hoitaisi kanat mamma Ettyn avuksi, ja Hanna ja Josh saivat puutarhapestin.
    Hanna huokaisi helpotuksesta. Onneksi hän ei ollut saanut eläintehtävää aamulla tallissa koetun katastrofin jatkoksi. Töihin ryhdyttyään Hanna huomasi, että puutarhasta avautui upea näkymä tasalakiselle kukkulalle. Puuttuvan puoliskonsa takia kukkula näytti olevan aavistuksen kallellaan heidän suuntaansa, ikään kuin se olisi yrittänyt kurkkia hänen olkansa yli, kun hän kumartui kitkemään rikkaruohoja.
Kun he olivat puurtaneet kaikessa hiljaisuudessa tunnin verran polvillaan multaisessa maassa, Hanna totesi pitävänsä Joshista. Poika oli maaseudulla kuin kala kuivalla maalla, samanlainen kuin Hanna - pesunkestävä kaupunkilainen, eikä mikään suupaltti. Pitkä hiljaisuus tuntui luontevalta.
-Fletch sanoi, että tuolla vuorella on nimi, Josh sanoi yhtäkkiä ja nyökkäsi kohti tasalakista kukkulaa.
-On vai? Hanna kysyi. -Mikä?
-Houkanmäki, Josh sanoi. -Ilmeisesti sen takia, että kullankaivajat luulivat löytämäänsä kvartsia kullaksi ja rakensivat sen perusteella kokonaisen kylän. Vasta kun puolet vuoresta oli louhittu tuusan nuuskaksi, tajuttiin, ettei kultasuonta ole.
-Senkö takia he olivat houkkia? Hanna kysyi.
Josh kohautti harteitaan. -Niin kai sitten.
Hanna nauroi. -Sinulla on metka tapa venyttää sanoja. Mistä päin olitkaan kotoisin?
Josh heitti muutaman rikkaruohon kekoon kädet mustana mullasta. -Tenneseestä. Nashvillestä, jos tarkkoja ollaan. Entä sinä?
-Michiganista, Springfieldin pikkukaupungista. Hanna nyhtäisi rikkakasvia, mutta käteen jäivät pelkät lehdet ja varsi törrötti yhä itsepäisenä maasta. -Pahus. Näin käy koko ajan.
-Täytyy ottaa kiinni maanrajasta ja vetää hitaasti. Josh todisti, että tarttumalla aivan varren tyveen sai esiin koko kasvin juurineen päivineen. Hän nakkasi sen kasvavaan rikkakasaan.
Hanna oli kiittämässä vinkistä, kun hän kuuli jonkun kutsuvan häntä nimeltä. Hän nousi istumaan, kurkkasi Joshin taakse ja näki mamma Ettyn viittilöivän puutarhan laidalla.
Voi ei. Hanna ei tiennyt, mitä asiaa mamma Ettyllä oli, mutta se oli taatusti jotain ikävää. Hannan mieliala sukelsi pohjamutiin.
-Hanna! vanha nainen huusi taas ja suojasi silmiään auringolta. -Jutellaanko hetki? Josh, pidä tauko ja käy sisällä juomassa vettä. Näin kuumana päivänä on tärkeää vilvoitella ja juoda tarpeeksi.
Kun Josh oli mennyt sisälle, mamma Etty otti Hannan käsikoukkuun kuin vanhan ystävän.
-Mennäänkö kävelylle? mamma Etty kysyi.
-Öh, selvä, Hannan onnistui sanoa. Suu oli yhtäkkiä kihahtanut kuivaksi kuin aavikko.
Puutarha jäi taakse, kun mamma Etty talutti hänet soratielle, jota pitkin minibussi oli tullut eilen. He kääntyivät pohjoiseen ohi päärakennuksen, kohti nuorten mökkejä. Iltapäivä oli puolivälissä, ja keskikesän voimalla helottava aurinko pani Hannan hikoilemaan entistä rajummin.
Mamma Etty kohensi olkihattuaan. -Kuulin mitä tapahtui.
Kyyneleet tuntuivat kumpuavan jostain syvältä Hannan kurkusta ja pakkautuivat silmäkulmiin. Hän oli aiheuttanut pettymyksen Madisonille ja Fletchille ja nyt myös kiltille vanhalle rouvalle.
Hanna myönsi olevansa kertakaikkisen ikävä nuori.
-Olen pahoillani, mamma Etty. Sanoin äidille, ettei minua kannata lähettää tänne. Sanoin, että tämä on huono ajatus, mutta ei hän uskonut koska oli vihainen huoneestank löytyneestä tavarajemmasta. Hän toivoisi, että olisin huippuratsastaja, jonka saavutuksilla hän voi ylpeillä... Silloin kyyneleet puskivat esiin, vaikka Hanna yritti pitää ne kurissa. Ne täyttivät silmät, ja maailma muuttui sumeaksi. -Yritin sanoa hänelle, mamma Etty. Minä yritin!
Mamma Etty ei keskeyttänyt vaan käänsi Hannan katsomaan itseään ja pani kädet tämän olkapäälle.
-En voi ratsastaa, Hanna sai sanotuki nyyhtysten lomasta. -En voi. Äiti erehtyi, kun väitti minun pitävän hevosista. Ei hän tajua.
-Eiväthän vanhemmat ikinä tajua, vai mitä? Mamma Ettyn ääni oli hiljainen, ja siitä huokui niin paljon aitoa hellyyttä Hannaa kohtaa, että tyttö vaikeni silkasta tyrmistyksestä.
-Mutta olet täällä nyt, Hanna, eikä sw muuksi muutu. Olet hevostilalla minun huomassani, ja syystä. Syyn näen edessäni. Mamma Etty ojensi kätensä ja sipaisi Hannan pitkän vaalean hiussuortuvan korvan taakse. Hanna ei tohtinut katsoa naista, sillä pelkäsi näkevänsä tämänkin kasvoilla pettymyksen ja säälin. Hiljaisuuden venyessä hän kuitenkin katsoi naista silmiin.
   Mutta mamma Etty katsoikin häntä niin lempeästi ja toiveikkaasti ja... ehkä ihalievasti? Hanna luuli hetken, että mamma Etty katseli taustalla kohoavaa vuorta.
   -Mikä syy on? Hannan ääni tutisi yhtä paljon kuin polvet.
   -Näen ystävällisen, älykkään, herkän tytön, mamma Etty sanoi. -Näen tytön, jolla on niin suuri sydän, että häntä pelottaa joskus. Ja monet asiat. Naisen hymy rutisti ryppyjä silmäkulmiin. Ne saivat hänet kuitenkin näyttämään vuosia nuoremmalta, ei vanhemmalta. -Ei se ole huono asia. En usko äitisi toivoneen sinulle mitään pahaa, kun hän lähetti sinut tänne. Todennäköisesti hän toivoi sinulle jotain uutta ja parempaa. Luulen, että hän toivoo sinun kasvavan. Hän tiesi, että voit tehdä sen täällä, missä on ihmisiä, jotka osaavat kuunnella ja auttaa.
   -Izzy on vähän toista maata, Hanna niiskautti.
   Mamma Etty nauraa hykersi. -Izzyllä on hyvä sydän. Te kaksi muistutatte toisianne enemmän kuin uskotkaan. Hän otti Hannan jälleen käsikynkkään ja jatkoi kävelemistä. He menivät tuttua pikkupolkua pitkin joen yli kohti vanhaa tallia, joka piirtyi taivasta vasten. -Hanna mitä sanoisit, jos antaisin sinulle jotain muuta tekemistä ratsastustuntien ajaksi?
     Ehdotus oli odottamaton ja niin paljon mukavampi kuin Hanna oli osannut toivoa, ettei hän saanut sanaa suustaan.
  -Joo! han hihkaisi lopulta. -Voi kiitos! Sitten vän vaikeni.
-Mutta... tämähän on ratsastusleiri. Saatko tehdä niin?
         -Että saanko tehdä? Mamma Etty toisti ja repesi nauramaan tavalla, joka ei ollut tyypillistä vanhoille rouvashenkilöille. -Totta kai. Omalla kotitilallani saan tehdä mitä haluan. Jos ajatus hevosen lähellä olemisesta pelottaa sinua niin paljon, että kirmaat karkuun kuin hevonen, niin... No, minun tapoihini ei kuulu pakottaa lapsia tekemään asioita, jotka saavat heidät itkun partaalle.
     Hanna pyykäisi häpeissään kyyneleiden kirjomia poskiaan, mutta mamma Etty pudisteli päätään. -Älä suotta, Hanna. Meillä kaikilla on pelkomme. Pitkäjalkainen hämähäkki on saanut minut tuhertamaan itkua useammin kuin kerran.
    -Ihanko totta? Hämähäkki?
    -Jep. En voi sietää niitä. Ne kauheat nivelikkäät jalat ja killittävät nappisilmät. Mamma Etty puistatti. -Pelot kuuluvat ihmisen elämään. Mutta emme ole niiden armoilla. Pystymme elämään suhteellisen normaalia elämää peloistamme huolimatta. Ajattele, ellen pysyisi tolkuissani, kun hämähäkki tulee vastaan. Katso, missä olemme. Hän viittasi isoa rakennusta, heinikkoa, metsää. -Ötököitä kaikkialla. Ei siitä mitään tulisi. Opettelin hallitsemaan hämähäkkipelkoani ja toimimaan siitä huolimatta. Opin pyytämään apua, jotta selviydyn arjesta.
     -Keneltä pyydät apua?
     - Isännältä tietenkin. Kun näen hämähäkin, huudan hänet hätiin. Hän kuljettaa hämähäkin muualle, ja minä voin jatkaa omia hommiani. Tiedän, että Will auttaa minua. Pelkkä tietokin helpottaa. Nykyään pystyn jo panemaan kupin hämähäkin päälle siksi aikaa, kun odotan häntä. Mamma Etty näytti aidosti ylpeältä saavutuksestaan. Se sai Hannan tuntemaan olonsa vähemmän hölmöksi, vaikka Laceyn nähdessään hän oli jähmettynyt suolapatsaaksi.
   -Minä en voi tehdä niin, Hanna sanoi. -Keneltä pyydän apua hevosten suhteen?
   -Kasvaminen tarkoittaa sitä, että oppii sellaisia asioita. Minä autan sinua. Minä voin toistaiseksi olla sinulle kuten Will on minulle. Tulen mielelläni pelastamaan sinut, kun sinua pelottaa. Vähä vähältä löydämme varmasti ratkaisun siihen, miten viihdyt ja voit hyvin hevostilalla. Aloitetaan tehtävistä joista selviydyt, sopiiko?
     Hanna nyökkäsi huomaamattomasti.
        -Kun muut menevät tunnille, minä näytän sinulle uusia askareita. Kaikki järjestyy Hanna. He kääntyivät ja palasivat puutarhaan mitäön puhumatta. Josh seisoi rikkaruohokeon vieressä juomassa vettä.
     -Muistakaa, että ruoka on tunnin kuluttua, mamma Etty sanoi.
        Nainen vilkutti hyvästiksi ja meni sisälle. Hanna tunsi, että hänellä oli turpeat ja punertavat silmät, mutta Josh ei kysynyt mitään. Utelun sijasta hän tarjosi Hannalle vettä.
       -Nesteytystä, hän sanoi ja jatkoi kitkemistä. Juodessaan Hanna katseli poispäin kävelevän mamma Ettyn selkää ja ihmetteli, miten pikkuinen hämähäkki voi saada tuollaisen naisen itkemään.