novelleja & raapustuksia

Se mies

Tää kaikki alkoi silloin syksyllä kymmenisen vuotta sitten, kun lehteen ilmestyi ensimmäinen katoamisilmoitus. Se hämmensi jokaista tämän kylän asukasta, ja siitä tuli suosituin puheenaihe niin koulun penkillä, kuin illanistujaisissa. Varmaan kaikki luuli, että se jäisi siihen. Että se olisi vain yksi satunnainen katoaminen, jonka on pakko tapahtua joskus jokaisessa kylässä.
Mutta ei. Ei se ollut.

Tää kylä missä mä edelleen asun on vähän yli kolmen sadan asukkaan paikka, jossa kaikki tietää toisensa. Just sellainen ihanne kylä lapsiperheille, jotka ei halua lastensa kohtaavan liian varhain rikollisuutta. Se tuntui tosi väärältä, kun yht'äkkiä joukossa olikin joku, joka tekee tällaista viattomille ihmisille. Joku, joka ei paljasta todellista minäänsä. Silloin yön pimeimmillä tunneilla mulla oli tapana linnoittautua kolmen kaverin kanssa jonkun meistä kotiin. Me puhuttiin ja spekuloitiin vaikka kuinka kauan, kuka tän takana voisi olla? Kyllä jokainen jo tässä vaiheessa tiesi, ettei kaikki ne ihmiset kadonneet omasta tahdostaan. Tähän oli pakko liittyä joku ulkopuolinen.

Ihmisiä katosi yhä lisää ja paikalliset poliisit oli neuvottomia. Ei ne olleet ikinä ennen kohdanneet mitään tällaista, eivätkä siksi tienneet miten toimia. Mä en osaa edes kuvitella miksi, mutta myöskään FBI ei osallistunut tapauksen tutkintaan. Näin maallikon silmissä se kuulostaa oudolta. Miksei se voinut auttaa, vaikka tää tilanne paheni koko ajan? Jos se hiton Yhdysvaltain keskusrikospoliisi olisi puuttunut, tälle oltaisiin voitu saada stoppi jo niin paljon aikaisemmin. Silloin kun tilanne ei ollut läheskään näin paha.

Ihmisiä alkoi katoamaan jo kuukausittain, joskus jopa useammin. Se oli oikeasti tosi pelottavaa, kun ei ikinä tiennyt milloin seuraava isku tulisi. Kadonneilla ei ollut mitään tiettyä kaavaa. Kaikki eivät olleet tummia tai vaaleita, naisia tai miehiä. Kadonneet heitteli ihan laidasta laitaan, vanhuksesta vauvaan. Seuraava saattoi olla kuka vain kylän asukkaista. Alkoi tahtomattaan miettimään, mitä jos itse olisi seuraava? Mitä jos joku läheisistä olisi seuraava? Kuinka paljon se silloin koskettaisi ja satuttaisi, kun nyt jo tuntuu tältä? Se ajatus söi mua sisältä joka ikinen kerta, kun ummistin silmäni. Siltä ei päässyt pakoon. Omat ajatukset olivat alkaneet vainoamaan mua.

Kun sitä piinaa oli jatkunut jo useamman vuoden, mä olin ihan loppu. En poistunut enää asunnostani muille, kuin pakollisille asioille. Kuuntelin välillä televisiosta kuinka kuuluisat katoamistapaukset, kuten Madeleine McCann sai todella paljon huomiota. Kuinka hänen etsintään oli jo silloin käytetty monia miljoonia, kun taas tämän kylän kadonneet jäivät osatta. Miksi nämä kauheudet eivät kiinnostaneet ulkopuolisia, asukkaiden vapistessa pelosta? Se tuntui silloin ja tuntuu yhä niin väärältä. Tämäkö on sitä tasa-arvoa, jota nykyään toitotetaan joka suunnasta?

Lopulta, me saatiin toivon pilkahdus tähän kauheuden verhoon kietoutuneeseen kylään. Tarkalleen ottaen viides päivä tammikuuta, vähän yli viisi vuotta kauheuksien alkamisen jälkeen poliisi sai ensimmäisen kunnollisen epäillyn kiinni. Yksi nainen oli tullut hätääntyneenä poliisiasemalle, ja kertonut kuinka hänen kimppuunsa oli hyökätty. Hyökkääjä oli ollut mies, jonka koko kylä tunsi. Se mies oli hyvin rakastettu ja vaikutusvaltainen, eikä kukaan ollut uskoa tätä. Oliko hän oikeasti hyökännyt naisen kimppuun? Voisiko hän kenties olla kaikkien katoamisten takana? Pala palalta poliisit alkoivat kokoamaan tätä juttua kasaan, kyläläisten odottaessa henkeä pidättäen.

Mä muistan sen kuin eilisen. Oli torstai, kolmaskymmenes tammikuuta. Poliisit olivat saaneet tarpeeksi pitävän aikajanan, johon tää mies pystyttiin sijoittamaan moitteettomasti. Mies vietiin uusii kuulusteluihin, ja tuntien jälkeen hän viimein tunnusti yhteensä 93 henkirikosta. Hän oli raa'asti murhannut kaikki kadonneet, ja piilottanut heidän ruumiit talonsa alle.