novelleja & raapustuksia

"Rakastan sua, enkeli"

Se oli lauantai-ilta, kaiken pahan alku. Mun poikaystävä; Reese ja mä oltiin ajelemassa hänen mopolla. Mä muistan vieläkin sen reitin ja ne maisemat, vaikka siitä on kulunut monta vuotta. Me jopa pysähdyttiin unikkopellon reunalle, ja otettiin siellä muutama kuva. Se oli molempien mielestä kaunis paikka, varsinkin silloin auringonlaskun aikaan.
Me päätettiin tehdä toisillemme lupaus. Me luvattiin olla aina yhdessä, tapahtui sitten mitä vain. Me oltiin niin rakastuneita, kuin vain rakastunut pari olla ja voi. Se oli mun elämän parasta, ja onnellisinta aikaa.
Lopulta me vedettiin kypärät takaisin päähän, ja jatkettiin matkaa. Mä pidin tiukasti Reesestä kiinni, -kuin jostain pelastusrenkaasta, etten vaan tipahtaisi tielle. Kyllä mä tiesin ettei niin kävisi vaikka en häntä rutistaiskaan, mutta halusin silti. Mä halusin varmistaa, että meillä olisi yhteinen tulevaisuus vielä tämänkin matkan jälkeen.
Mä olin kuitenkin väärässä. Niin väärässä kuin vain voi olla. Kaikista mun varmisteluista huolimatta parinsadan metrin päästä koko elämä vilahti silmien edestä. Edellä ajanut auto oli tehnyt äkkijarrutuksen, ja Reese ajanut täydellä vauhdilla sen perään. Viimeinen asia mitä mä siitä tilanteesta muistan on jätesäkki, joka lennähti kuin tyhjästä mun kasvoille juuri ennen kuin oli pakko sulkea silmät kivun takia. Oli tapahtunut onnettomuus.

Seuraavan kerran mä heräsin sairaalasta, jonkin laiteen piipityksen kantautuessa ikävästi mun korviin. Mä kuulin jonkun purskahtavan itkuun, ja tunsin käsien kietoutuvan ympärilleni. Se oli äiti. Mä tunnistin sen neilikoilta tuoksuvan hajuveden, jota hän tuntui aina käyttävän. Se oli mun äidin tuoksu.
Pikkuhiljaa mä aloin muistamaan mitä oli tapahtunut, ja suuri huoli Reesestä putkahti mun päähän. Mä kysyin oliko hän kunnossa, mutta kaikki huoneessa olevat pysyi hiljaa. Se hiljaisuus tuntui ikuisuudelta, vaikka sitä kesti enintään minuutin. Enintään minuutin äiti ja lääkärit vaihtoivat katseita, kunnes tulivat ilmeisesti päätökseen kuka kertoisi mulle. Äiti päätyi avaamaan suunsa. Hän kertoi, että Reese on koomassa, ja hänen tilansa on hyvin epävakaa. Mä vain tuijotin alaspäin huulet raollaan, tuntiessani kyynelten alkavan hiljalleen valumaan poskille. Mä en voinut kuulla oikein. Ei mun rakkaan Reesen henki kuulunut olla vaakalaudalla. Oliko tää joku huono vitsi?
Mä vietin sen päivän enimmäkseen yksin. Mä en halunnut muiden puhuvan mulle. Lääkärit yrittivät tarjota mulle ruoaksi pinaattilettuja, mutta ei mulla ollut nälkä. Ei nyt kun tiesin, ettei Reesekään voisi syödä.
Lopulta se hetki koitti. Mä pääsin näkemään Reesen. Täristen mä kävelin hänen huoneeseen sairaalan käytäviä pitkin. Oven auetessa ryntäsin suoraan Reesen sängyn vierelle, -poika oli kiinni monessa piuhassa ja jossakin surisevassa koneessa. Mä purskahdin itkuun, ja otin vapisten hänen kädestä kiinni. Katsoin poikaystäväni kauniita, mutta nyt niin ruhjeisia kasvoja, ja vain istuin siinä penkillä. Reesen luona, Reesen vuoksi.
Monen tunnin jälkeen mulle tultiin sanomaan, että pitäisi lähteä pois. Vapisten mä painoin viimeisen suudelman Reesen huulille, ja kiiruhdin ovesta ulos etten tekisi tästä itselleni yhtään vaikeampaa, kuin se jo nyt oli.

Mä muistan sen kuin eilisen; mun elämän kauheimman päivän. Mä olin jo kotiutunut pari päivää sitten sairaalasta, kun yllättäen sieltä soitettiin. Istuin sängylle puheluun vastaten, muttei se kuitenkaan ehtinyt kauaa kestää, kunnes mä menin paniikkiin, ja puhelin tipahti kolahtaen lattialle.
Reesen sydän oli lakannut lyömästä, niin sieltä oltiin sanottu. Mun elämän rakkain ihminen oli lopullisesti poissa. Mä en saisi enää koskaa kuulla Reesen naurua, tai suudella hänen pehmeitä huulia. Mä en saisi pitää Reeseä kädestä, tai halata häntä kun pelottaa. Se kaikki olisi ohi nyt, jättäen mut täysin yksin, alkuun.
Mä makasin monta viikkoa sängyssä tekemättä mitään. Hyvä kun äiti sai mut edes syömään jotain. Mun mielessä pyöri vain koko ajan Reese. Reese sitä ja Reese tätä. Mä en voinut lopettaa, olin liian rikkinäinen.

Kun Reesen hautajaiset koitti, mä olin pukeutunut pojan omistamaan suureen huppariin ja kollareihin. Mä tiesin, että joku saattaisi katsoa mua pahalla, mutta en välittänyt. En olisi voinut edes kuvitella meneväni sinne hienosti pukeutuneena. Ne oli kuitenkin mun rakkaan hautajaiset, joissa ei heiteltäisi glitteriä ja tähtipölyä.
Silloin kun mä viimeisen kerran sain kumartua Reesen puisen hauta-arkun vierelle, jokin mun sisällä liikahti. Mä kosketin arkun pintaa, ja olisin niin toivonut, että kansi oltaisiin voitu avata jotta olisin saanut nähdä Reesen. Mä nyyhkytin hiljaa, ennen kuin kuiskasin viimeiset sanat Reeselle; "Mä rakastan sua aina enkeli, lupaan tulla pian luoksesi."