Tarinoita

aistit

Olin metsässä, yksin, hukkuneena metsän väreihin, vihreään, ruskeaan, niitä on niin monia että ihmissilmä ei erottaisi niitä toisistaan, he näkevät vain vihreän ja ruskean.
Minä en ole ihminen, en tiedä mitä olen, mutta sen tiedän että näen metsän eri kerrokset, kaikki ne miljoonat eri sävyt, jänisten jälket, kun ne kulkivat jonkun puskan läpi, oravan, kun se kiipesi punaruskeaan mäntyyn ja linnun kun se lunsi puiden yllä etsien ruokaa.
Kaiken tuon minä nään vuosien ja taas vuosien takaa tai ehkä näkeminen on väärä sana, ehkä se on vain niiden aistimista, aistin ne jokaisella ja pienimmilläkin soluilla, joita minulla on, aistin ne kohdat jokaisen osan niistä.

Tämä on outoa, ehkä pitäisi poistua, mutta en saa jalkojani liikkumaan, en oikeastaan edes tunne niitä. Lintu harhauttaa minut lentämällä ohitseni, sen siivet ovat tummemmat kuin yötaivas ja ne liikkuvat oikeassa rytmissä. Näen kuinka se etsii jotain ja tunnen sen keskittymisen, sillä on poikasia.

Peura hyppää eteeni, sen sulavat liikkeet kiinnittävät huomioni ja en huomaa että sillä on seuraa. Sen vasa siirtyy uteliaasti, mutta varovasti tutkmaan ympäristöä. Sitä on varoitettu ja se on hieman jännittynyt, kuulen sen askeleiden varovaisuudesta, siitä miten sen korvat kääntyilevät. Emo kuulee rapinaa ja hyppää pois, vasa seuraten tiiviisti peräsä.

Puskasta hyppää vain jänis, pieni jänis joka ei kiinnitä ympäristöön huomiota, se on vasta nuori. Se syö ruohoa mättäästä eikä huomaa, kun sen taakse hiipii kettu. Kohta metsän ainoat äänet ovat jäniksen kuolinvinkaisu ja ketun rennot askeleet.

Se on tyytyväinen saatuaan saalista ja kantaa sen vähän matkan päähän syödäkseen rauhassa.
Kettu repii jäniksen raajat irti, yksi kerrallaan ja riuhtaisten. Toinen kettu kävelee paikalle, ne varmsti tuntevat toisensa, koska muuten jäniksen kiinni saanut kettu olisi häätänyt sen pois muristen ja hampaitaan näyttäen. Uudemman ketun vatsa on hieman pyöreä, se on varmasti naaras, joka odottaa pentuja, sen kävely näyttää vielä jouhevalta eikä ole varmasti vielä pitkällä. Naaras kyyristyy ja alkaa syödä.

Metsä on hiljaa, muutamat linnut visertävät hiljaa, kaikuen, alan taas miettiä liikkumista, en edellenkään pääse irti, taidan olla jumissa. Ajattelen, että mikäköhän olen, en ole ihminen enkä ole eläin, mitä minä olen?

Huomaan puron, se solisee metsässä, kiemurrellen kauniisti kivien välissä. Näen, kuinka vesi virtaa joskus hitaammin ja joskus kovemmalla vauhdilla. Vesi kierrää korkeammalla olevat kivet jättäen niihin pieniä vesiroiskeita.

Metsän ääniin yhtyy vielä sammakko, se kurnuttaa purolla, ja pian niitä on enemmän ja ääni on kovempi, ne surevat.

Ennen niitä oli täällä enemmän, en tiedä miksi olen niin varma siitä. Voin aistia, että ennen tässä oli lampi, ja että poro on vain pieni korvike siitä, se on ihmisen syytä, ihmisen tekemää, ihmisen aiheuttamaa.

Taas syitä lisää miksi en ole ihminen, en pystyisi siihen, en sen takia että katuisin henkisesti, vaan siksi että en fyysisesti pysty, en voi liikkua, sen olen jo oppinut, voin vain katsoa, kuunnella ja haistaa.

Voin vain aistia.