Korkeella kahestaan

Luku 9 - Jäljellä jotain hyvää

A/N: heippa! tää nyt on ainoo stoori, johon sain jatkoa aikaseks, ja ehkä tää tällä hetkellä myös inspaa iha kaikista eniten ja jotenki haluisin saada tän vaan pian valmiiks, ku on niin selkeet kuviot tän kirjan suhteen (ja jatkooki mietinnäs lol).

miulla on aika vaikee elämäntilanne just nyt, niin en tiiä sit kuinka nopeeta muutenkaan tulee jatkoo noihin muihin kirjoihin : ( toisaalta tää kirjottaminen on ihan huippuu ilmasta terapiaa ja auttaa omalla tavallaan, että voihan se olla et jatkoa tuleekin nopeemmin. sillee inspistä on kyl kirjotella vaik mitä.

kiitos ku luette ja kommentoitte, piristää 🖤 toivottavasti voitte hyvin, ihanaa syksyn alkua kaikille <3

*

LUKU 9 - JÄLJELLÄ JOTAIN HYVÄÄ

AATU

Mun selkä oli kipeä eilisen takia ja vesipisarat kirvelivät auennutta ihoa sen verran, että mä irvistelin seisoessani suihkun alla. En mä nykyisin tapellut, niin kuin nuorempana, en mä jaksanut sellaista ja se oli musta muutenkin typerää. Kai tiukka viina kuitenkin teki musta edelleen jonkun suuremman luokan perisuomalaisen nyrkkisankarin.

Niin, tai sitten se oli Roope Koskinen.

Tai viina ja Roope.

Oli miten oli, mä muistin taas, miksi keskityin nykyisin vaan pilvenpoltteluun. Dulla teki musta rauhallisen.

Mä olin koko aamun putkassa kelannut, kuinka helvetin paska tyyppi Roope oli, mutta kai vihaisuus ja yleinen vitutus oli hiljalleen laantunut. Tai ehkä mä vaan olin sellainen – en mikään pitkävihainen ja kestin ihmisiltä normaalia enemmän paskaa.

Mä olin ihan aina ollut se tyyppi, joka jeesasi ja huolehti. Mä olin ollut jo teini-iässä se, joka varmisti että porukan päihtyneimmät pääsisivät turvallisesti kotiin tai muuhun turvalliseen paikkaan. Mä olin huolehtinut Juulista, Tiiasta, Henkasta, mun faijasta – jopa Joonasta kerran, kun se oli useita vuosia sitten poski veressä vaellellut Harjun kylillä jonkun faijansa sekoilun takia.

Joonan ja Roopen faijassa ja mun faijassa oli jotain samaa – molemmille maistui alkoholi. Mun isälle se vaan maistui enemmän ja tarvittaessa vaikka korvikkeena pesunesteet, ihan mikä tahansa. Mun faija ei kuitenkaan ollut ikinä hakannut mua, ei käynyt käsiksi, se ei ollut väkivaltainen. Jos siis sen alkopsykooseja ja muita delikkasekoiluja ei laskettu, mutta sillon ei koskaan ollutkaan oma itsensä.

Mitä huolehtimiseen tuli, niin Roope ei kyllä yleisestikään herättänyt mussa mitään suojeluvaistoa, ja kenessä herättäisi? Silti musta oli tänään tuntunut, että mä halusin auttaa sitä. Eilisenkin jälkeen. Senkin jälkeen, että se teki edelleen Juulin elämästä paskaa, yllytti mua tappelemaan kutsumalla mua ryssäksi, kun tiesi, että mua loukkasi sellainen.

Se oli typerää, mutta kai se jossain oudossa todellisuudessa oli kuitenkin edelleen mun frendi. Kai menneisyys merkkasi jotain, vaikka Roope olikin kusipää ja ison osan ajasta aiheutti mussa vaan inhoa. Eilinenkin aiheutti mussa inhoa, Roope oli ihan mulkku ja kipeä jätkä, kun puuttui Juulin kuvioihin ja alkoi mättää naamaan jotain ihan täysin viatonta kundia.

Mutta en mä tiennyt, ehkä se oli sisäänrakennettua, kaikki se huolehtiminen, tai ehkä mutsi oli jättänyt muhun sellaisen jäljen. Tai ehkä mun oli pitänyt kasvaa liian nopeasti aikuiseksi.

Joskus tuli ikävä mutsia, vaikka sen kuolemasta oli yli kymmenen vuotta. Oli vaan ollut niin helvetin monta hetkeä sen kuoleman jälkeen, kun mä olisin tarvinnut sitä. Niin kai nytkin.

Sammutin suihkun ajatuksissani ja otin pyyhkeen naulasta. Mun leuka oli sinivioletti ja kipeä, mä en voinut edes koskea sitä. Lisäksi ruhjeita oli muuallakin kuin selässä ja mun ranne oli punainen ja turvonnut. Mä mietin, oliko se murtunut, vai mikä helvetti siinä oli. Ainakin sattui, mä en saanut käänneltyä sitä mitenkään.