Korkeella kahestaan

Luku 11 - Hattarapilviä

A/N: hellouuu!! mitä teille kaikille kuuluu? <3

luin nyt kiuruharjun tekstit läpi ja löysin inspiraationi uudelleen, toivottavasti ees semisti pysyvästi 😄 oon tosi pahoillani, että oon kadonnu näin ja jättäny nää stoorit unohduksiin, haluun kumminki vielä viedä nää loppuun ja on ollu kans ikävä näiden rustailua ja harjua muutenki.

kiitos kuitenki superisti jo nyt kaikille, jotka edelleen on lukeneet mun tekstejä, votenneet ja kommentoineet, oon tosi otettu ja te ootte ihan parhaita, oikeesti motivoitte 🩷🩷

koitan seuraavaks kirjotella aksun ja tiian stooriin jatkoa sitten!

**

LUKU 11 - HATTARAPILVIÄ

Aatu

Roopesta ei kuulunut enää sen jälkeen, kun mä olin häipynyt Kiuruharjulle Jyväskylästä, enkä mä toki olettanutkaan tai toivonut muuta.

Toukokuu vaihtui lopulta kesäkuuksi, enkä mä tehnyt paljon mitään. Päivät olivat niin vitun samanlaisia. Juuli hengaili mun kanssa, sen ajatuksissa oli Roope, vaikkei se sitä suoraan sanonutkaan. Se oli kuitenkin vähän levoton ja sen otsa oli enemmän rypyssä, ja aina välillä sen puhe liippasi liian, ihan liian läheltä sen exää. Niin kuin Juulilla olisi yhtään syytä miettiä Koskista, antaisi olla. Ehkä Juulin pitäisi oikeasti vaan lähteä, pois Harjulta ja pois koko Keski-Suomesta, jonnekin riittävän kauas. En mä todellisuudessa halunnut sen menevän, mutta tasaisen varmasti mua aina mietitytti, että mitä jos, ja entä jos Juuli alkaisi taas pyöriä Roopen kanssa. Tai entä jos se retkahtaa taas käyttämään. Kai se pelko oli kuitenkin ihan todellinen.

"Se on liian hyvää seuraa mulle", Juuli ilmoitti istuessaan yhtenä kesäkuun alkupään iltana mun rivarikaksion sotkuisen takapihan kulahtaneessa muovituolissa. Se ei puhunut Roopesta, vaan Joelista, siitä Nitan ja Veronikan serkusta, jonka kanssa se oli viettänyt yön silloin, kun mä ja Roope oltiin vietetty omamme putkassa.

Mä tuhahdin liioitellun äänekkäästi. Juuli kategorisoi itsensä, ja ehkä myös mut ja Roopen, varsinkin Roopen, johonkin lokeroon, jonka päälle oli liimattu teippi, jossa luki, että yhteiskunnasta syrjäytyneet, älä sekaannu. Tai jotain.

"Älä viiti", mä lausahdin istussani sen vieressä ja sytytin uutta tupakkaa edellisen perään. Juuli piti itseään jotenkin vähempiarvoisena ja mun mielestä se oli ihan helvetin väärin.

"No onhan se, sillä on pinkka kunnossa ja mä oon vaan joku entinen narkkari", Juuli hymähti nojautuessaan taakse ja nosti hetkeksi pyöreänmalliset aurinkolasit päälaelleen. Se katsahti mua silmät kaventuen iltaauringon säteiden osuessa kohti.

"Päihdekuntoutuja", korjasin korrektisti ja polkkatukka naurahti, tönäisi mua hennosti harmaan t-paidan peittämään olkapäähän.

"Vaikka sit niin", se virkkoi ja keskitti katseensa eteen.

Mä katselin hetken aikaa sen meikkaamattomien kasvojen sivuprofiilia. Juuli otti lantiolleen solmiman mustan hupparin ja veti sen toppinsa päälle, kunnes nojautui takaisin tuolin selkänojaa vasten.

"Ootteks te nähny viel?" mä tiedustelin ja Juuli vilkaisi mua silmäkulmastaan.

"Joo, tai kerran, me käytiin ajelemassa vaan yks ilta", polkkatukkainen kohautti olkiaan ja mun suupieli kävi vähän ylempänä. "Kiva tyyppi", Juuli lisäsi.

"Sellasia sä tarviitki sun elämään", mä kerroin hyvin tosissaan ja Juuli naurahti taas hiljaa, katseli jonnekin naapuritalojen seiniin.

"Ei siitä tuu mitään mun poikaystävää", Juuli huomautti ja lopulta nakkasi itsekin tupakan huulilleen. Mä mietin, ettei se varmaan antaisi ikinä itselleen mahdollisuutta rakastua kehenkään. Niin kuin se olisi päättänyt, että Roope olisi sen ainoa ikinä, niin kuin se olisi sen kohtalo.