beside you || minsung

I

täs on soittolista jota voi kuunnella samalla ku lukee tätä :)

https://open.spotify.com/playlist/3elv7W2H2RNHPFk1D2HUyW?si=ACrV406HRNytwv6xInV9EQ&utm_source=copy-link

"Minho istui huoneensa kauimmaisessa nurkassa halaten harmaata hupparia. Hupparissa oli laimea, mutta samalla vahva kirsikan vivahde ja hihaan oli roiskahtanu läiskä kahvia. Huppariin alkoi pudota uusia kosteita läiskiä. Se kastui kyyneleistä. Murtuneen pojan kyyneleistä. Mielessään Minho toisti lauseita 'Miks sä lähdit' 'Sä lupasit jääväs' 'Tuu takasin'. Poika käänsi päänsä pöydällä olevaan tauluun ja hymyili sydäntä särkevää hymyä kyyneleet poskillaan virraten."

Minhon näkökulma

Makasin sängylläni katsoen valkoista tylsää kattoa, jota koristi tavallinen kattovalaisin. Jälleen olin avannut silmäni uuteen päivään, vaikken olisi jaksanut. Rehellisesti sanottuna, en jaksanut tehdä enään mitään. Halusin vain sulkea silmäni ollen heräämättä enää ikinä. Sulkea silmäni ikuiseen uneen ilman seuraavan päivän näkemistä.

Havahduin aatteistani kuullessani sijaisäitini, Song Narin pirteän huudon alakerrasta.

"Minho! Tule aamupalalle ennen kuin lähdet kouluun!"

Huokaisin syvään henkeä nousten sängyltäni ylös. Puin hupparin päälleni ja laitoin hupun päähäni.

Katsoin peilistä väsyneitä, unihiekan tukkimia silmiäni ja kävelin alakertaan kädet taskuissani.

Istuin ruokapöydän ääreen kääntäen katseeni esiliinassa hellan edessä hääräävään sijaisäitiini. Tuoksusta päätellen hän paistoi kananmunia aamiaiseksi.

Kohta kuuliin juoksuaskeleita yläkerrasta, jotka pian siirtyivät portaisiin ja olivat muutamassa sekunnissa jo ruokapöydässä. Kananmunien tuoksu oli siis kantautunut yläkerran huoneisiin asti, enkä ole edes yllättynyt siitä, sillä paistettujen kananmunien tuoksu oli vahva keittiössäkin.

"Huomenta Minho, huomenta äiti" sanoi puoli huutaen sisareni, Seoyeon, Narin tytär, joka istui vierelleni pöydän ääreen samalla kun pyyhin uniheikkoja silmistäni.

"Huomenta Seoyeon" Nari sanoi hymyillen kääntyessään laittamaan kananmunat lautasillemme. "Huomenta myös sinulle Minho" hän sanoi minulle yrittäen katsoa minua silmiin, mutta katsoin vain lautastani ja nyökkäsin. Nari huokaisi laittaen pannun pois ja istui myös pöytään.

Söin lautaseni tyhjäksi vastahakoisesti ja nousin ylös ruokapöydästä kiittäen. Sitten kävelin takaisin huoneeseeni yläkertaan. Vaihdoin itselleni paremmat housut jalkaan ja nostin repun selkääni. Katsoin itseäni peilistä vielä kerran.

Väsyneet silmät. Sekaiset hiukset. Huppari. Löysät housut. Ei kukaan tällaisesta pitäisi.

En ollut suosittu, yli lihaksikas, 'isi maksaa' tyttö magneetti, olin laiha epäsuosittu hylkiö, eikä se oikeastaan edes kiinnostanut minua ollenkaan. Yksin ollessa vältin kaikki ongelmat, vaikkakin kiusatuksi välillä jouduinkin. Huokaisin vielä syvään ja lähdin takaisin alakertaan.

Eteisessä laittaessani mustia Converse merkkisiä kenkiäni jalkaan, Nari käveli luokseni kuivaten käsiään pikku pyyhkeeseen. Hän näytti siltä, että haluaisi sanoa jotain, ehkä jopa jotain tärkeää minulle.

"Jos on jotai sanottavaa, nii nopeesti. Mulla on jo kiire kouluun" sanoin hänelle, vaikka minulla ei edes ollut kiire sillä koulu alkaisi vasta puolen tunnin päästä. Halusin lähteä kouluun aikaisemmin kävelläkseni rauhallisesti ilman kiirettä.

"Minho, olen huolissani sinusta. Sinun pitäisi tutustua paremmin luokkalaisiisi koulussa ja olla heidän kanssaan, eikä aina olla omassa pimeässä huoneessasi yksin. Ymmärrän että oma tila on tärkeää, mutta olet aina vain yksin. Et tuo ikinä ystäviäsi käymään täällä. Täytät pian kahdeksantoista ja alat asumaan omillasi, joten tarvitset ihmisiä ympärillesi. Lisäksi äitinäsi-" Nari aloitti, mutta keskeytin hänet.

"Sä et oo mun oikee äiti, etkä tuu sitä koskaa olemaankaa" sanoin hiljaisehkolla äänellä ja nappasin takkini naulakosta. Avasin ulko oven ja astuin viileään syysaamuun jättäen sijaisäitini seisomaan eteiseen.

Kävellessäni kohti koulua, tajusin jättäneeni kuulokkeeni kotiin. Hienoa, nyt en voinut vältellä ihmisten kuiskimista ja tuomitsevia katseita. Ehkä pärjäisin tämän päivän ilman. Ainakin toivoin.

Pian koulu seisoikin edessäni. Heti sisään astuessani, katseet kääntyivät minuun ja kuiskiminen alkoi välittömästi. En tietenkään kuullut mitä ihmiset sanoivat, enkä myöskään halunnut tietää.

Kävelin pari kerrosta ylemmäs kaapilleni, tein koodin ja avasin sen. Huomasin kuitenkin kengännauhojen olevan auki, mutta aion sitoa ne vasta kun olin laittanut ja ottanut tavarani kaapistani. Otin takkini päältäni pois heittäen sen kaappiin. Samalla otin sieltä matematiikan kirjani ja suljin kaapin oven.

Astelin koulun käytäviä pitkin yrittäen olla mahdollisimman huomaamaton, mutta se ei tietenkään onnistunut. Kuka nyt ei huomaisi sitä yhtä hylkiötä ilman ystäviä ympärillään. Olin kuin lammas susien ympäröimänä, olin haavoittuvainen yksin.

Totta puhuen haluaisin ystäviä, mutta en halua jäädä lopulta yksin kun he kyllästyvät minuun. Olen tehnyt itseni kanssa sopimuksen jo monta vuotta sitten:

Parempi jäädä lopullisesti omasta päätöksestään yksin kuin tulla yksin jätetyksi muiden tahdosta.

Yhtäkkiä ajatuksissani kävellessäni, tunsin kuinka kompastuin alkaen kaatumaan eteenpäin. Hetki tuntui kuin olisin ollut romanttisen kdraaman dramaattisesti hidastetussa kohtauksessa, mutta erona oli se ettei kukaan tulisi ottamaan minua kiinni kun kaadun.

Totta kai olin aiemmin kaapillani unohtanut sitoa nauhani. Nyt makasin keskellä koulun käytävää kaikkien silmätikkuna.

Se siitä huomaamattomuudesta.

Kuulin ihmisten kuiskimista ja nauramista ympäriltäni samalla, kun yritin kerätä itseni ja nousta ylös.

Nostaessani päätäni ylös, huomasin kouluni suosituimman porukan seisomassa harmaaksi maalatun seinän edustalla vähän matkan päässä minusta.

Katsoin heitä hetken: Bang Chan, Seo Changbin, Hwang Hyunjin, Lee Yongbok, Kim Seungmin ja Yang Jeongin. He eivät kiinnittäneet minuun mitään huomiota, eivät nauraneet, kuiskineet taikka edes katsoneet minua.

Minun katseeni oli heissä hetken kiinni ja kävin katseellani joka ikisen läpi. Jokaisella heistä oli täydellisen sileät kasvot, silkkisen näköiset hiukset ja kalliin näköiset, tyylikkäät vaatteet. Pitivät varmasti itsestään ja terveydestään hyvää huolta.

Pian katseeni kuitenkin ajautui uusiin, minulle ennestään tuntemattomiin kasvoihin. Oliko hän uusi?

Mietin hetken, mutta sitten muistin olevani yhä lattialla, sidoin nauhani ja nousin nopeasti seisomaan. Häpeissäni juoksin nopeasti vessoja kohti, suoraan noiden suosittujen ohitse. Kuulin takaani naurua, mutten välittänyt niistä enään. En uskonut että naurajat olisivat olleet siitä porukasta, mutta en halunnut jäädä ottamaan selvääkään.

Mennessäni vessaan lukitsin oven samalla perässäni ja istuin lattialle hengästyneenä. Mietin äsköistä tilannetta nolaantuneena ja muistin sen uuden pojan. En ollut mielestäni nähnyt häntä ennen koulussa. En edes koko kaupungissa, vaikka harvoin keskustassa taikka edes muualla kuin omalla pihalla pyörinkään.

Mielessäni edes takaisin liikkui vain ja ainoastaan yksi täysin yksinkertainen kysymys.

Kuka hän oli?

><><><

ajattelin alottaa tässä toisen tarinan "The Dead End":n rinnalla.

joten miltä tää kuulostais? :')