tarinankertojalapsi

I

tarinankertojalapsi
∞

nolla

(otteita päiväkirjasta:
klo 16.37
aika juoksee
hyppii seinille ja tarttuu kädestä
nykäisee mukaansa valheiden matkalle)

maaseudun pienessä kylässä oli kai hyvä viettää lapsuutensa.

se tuntuikin hyvältä vaihtoehdolta aina siihen asti, että mä kasvoin.

jossain vaiheessa kaikkialla ympärillä olevat pellot latoineen ja heinäseipäineen eivät enää tyydyttäneet mun seikkailunhalua.

sen ei pitänyt olla mikään yllätys - täysin loogista, jos pysähtyi ajattelemaan.

silti; siinä vaiheessa kun mä keikuin epävarmana lapsuuden ja nuoruuden rajalla ja huomasin, etten osannut rakastaa oikein, ei tietenkään ollut enää mitään hyötyä kertoa siitä, miten turvallista täällä oli ollut lapselle.

nimittäin harmi kyllä, mutta mä en ollut enää taapero. mä olin kasvukivuissa kärvistelevä epätoivoinen teini, joka päivisin kammoksui omaa varjoaankin ja yöt istui hiljaa vuoteellaan rukoilemassa olematonta jumalaa.

pyysin sitä armahtamaan mut kaikesta, mutta ennen kaikkea siitä, etten mä osannut rakastaa oikeaa ihmistä oikeassa ajassa tai paikassa.

mutta turhaan mä siltä apua pyysin.

sinä keväänä mä tunsin itseni ulkopuoliseksi oman elämäni sisällä.

mä seurasin vierestä, kun mun ikäiset tytöt ihastuivat, seurustelivat ja lopulta hitaasti, mutta varmasti rakastuivat - ne parkuivat eron tullen pari viikkoa, kunnes löysivät seuraavan.

lopulta tuli pelastava kesä.
mutta mikä parasta, silloin

tuli myös Routa.

∞

oli kesäkuun seitsemäs päivä, kun näin sen ensimmäistä kertaa.

mä istuin keinussa keskellä villiintynyttä leikkipuistoa ja toivoin, että voisin kadota.

sitten se pelmahti esiin ja tyrkkäsi kitisevän puisen portin auki. sen eleet oli itsevarmoja - jollain tavalla samantapaisia kuin eleganteilla kissaeläimillä,

ja se ei selvästikään kuulunut tänne.

pastellinvihreät hiukset kihartuivat itsepintaisesti sen silmille (jotka myöhemmin tajusin savunharmaiksi)

sillä oli kulunut ruskea lentäjän takki, jonka hihaa koristi sateenkaaripinssi ja sen alla luonnonvalkoinen kesämekko, jollaisia keijut varmasti käytti karkeloidessaan juhannuksen taianomaisina öinä.

kokonaisuus antoi muutenkin keijukaismaisen kuvan. kasvot olivat jollain tapaa terävät, mutta onnistuivat silti näyttämään pehmeiltä koskettaa. iho oli vaalean kahvin värinen ja siinä oli pisamia, jotka omasta mielestäni näyttivät lähinnä mutaroiskeilta.

se oli sitonut päähänsä beigen bandanan, josta tosin ei näyttänyt olevan suuremmin hyötyä kurittomien hiusten hillitsemisessä.

tuijotin sitä epävarmana siitäkin huolimatta, että sen eleet (ja käytös ja ulkokuori ja) yrittivät vakuuttaa parhaansa mukaan, että se oli erilainen kuin muut täällä.

erilainen kuin heterotytöt, jotka vessoissa kuiskivat kun ilmaannuin sinne,

ja liikuntatunnilla vaatteiden vaihdossa lukittautuivat mieluummin vessaan kuin pysyttelivät yhteisissä tiloissa, jos mä olin paikalla.

olin kuitenkin viime aikoina oppinut siihen, että ulkokuori saattoi pettää.

"mä en oo nähnyt sua ennen",

se varasti mun repliikin ja käänsin katseeni hetkeksi pois.

"mä oon asunut täällä koko ikäni",

tokaisin puolustuskannalla, kun se käveli lähemmäs ja istahti viereiseen keinuun potkien kuivasta maasta vauhtia itselleen.

"ai. sä et sitten kai ollut rannalla niiden toisten kanssa."

melkein nauroin ääneen. näytinkö mä tosiaan siltä, että vietin aikaa rannalla arvioimassa uima-asuisten poikien vatsalihaksia ja kikattelemassa tyttöporukan kanssa?

"mikä sun nimi on?"

mä utelin siltä. olin melkein huomaamattani muuttunut kiinnostuneeksi tuosta ihmisestä.

sellainen ihminen, joka näytti haltijalta ja valitsi kaikista ihmisistä mut puhekumppanikseen oli luultavasti pahin vaihtoehto. niillä, jotka olivat päällepäin ystävällisiä, oli aina karuimmat salaisuudet - ne asiat, jotka pidettiin poissa pinnalta.

hukutettiin.

en ollut välittänyt ihmisistä kuukausiin - miksi tämä tässä olisi poikkeus?

"routa.", se ilmoitti välinpitämättömän kuuloisena kiikkuen edes takaisin. toistoa, toistoa, toistoa.

eteen,
taakse
ja taas
eteen.

kerroin oman nimeni hiljaisella äänellä.

"nolla on väärä nimi sun kaltaiselle ihmiselle. liian... mitäänsanomaton."

"routa on liian kylmä sun kaltaiselle."

olkien kohautus.

"ehkä, mutta niin routa kuin kylmyyskin pysyttelee aina pinnan alla."

A/N: mulla on ollu ongelmia kirjottamisen kanssa koko helmikuun ajan mut paras hoitokeino on atm vaan kirjottaa joten here we go💌 tää luku kuulostaa vähän hämärältä jo mun päässä, mut ehkä korjailen sitä sit ku jaksan