tarinankertojalapsi

II

(otteita päiväkirjasta
klo 00.07
kuka mä olen?
runoilija, aamun kastepisarat hämähäkinseitillä, soittolistat joita on oma jokaiselle hetkelle, muistojeni summa(?)
mä olen kaikki ja en kukaan
mutta mä en ole valhetta)

kun näin roudan seuraavan kerran, oli nipin napin viidestoista päivä,

viidestoista yö.

livahdin ulos takaovesta ja päästin samalla jalkojeni ohi livahtavan kurjen palaamaan sisälle.

kurki oli mun kissa, mustavalkoinen ja kiiluvasilmäinen katti, joka ei koskaan ollut oppinut kiintymään keneenkään meistä - hyvinä päivinä se kehräsi mun sylissä, mutta huonoina suunnilleen raapi käteni verille jos edes hipaisin sitä.

kaikkialla oli hiljaista ja seesteistä.

pöllö huhuili jossain, ja kaukana haukkui koirakin. ruohonkorret taipuivat alas vesihelmien painosta ja sävähdin, kun mustarastas pyrähti lentoon viereisestä mustaherukkapensaasta.

taivaanrannassa oli yhä vaalea viiru siellä, mihin aurinko oli kadonnut ja päivän helteestä painava ilma riippui ylläni vailla tuulenvirettäkään.

se oli siis kaikin tavoin kliseinen kesäyö, viimeinen paikka josta mä yleensä etsin inspiraatiota.

siitä huolimatta puristin muistilehtiötä ja lyijykynää kylkeäni vasten, kun suuntasin rantakallioille. varoin vaaleanruskean mekon helmoja, kun potkin kuluneet vihreät tennarit jaloistani ja istahdin kiville tyyntä järveä tuijottaen.

ympärillä oli suurimmaksi osaksi peltoa ja palasia metsää, jotka joku surkea ompelija oli parsinut yhteen lähinnä tilkkutäkkiä muistuttavaksi asetelmaksi.

kallio oli kaikkialta ajan hioma,

ja hetken mä tunsin itseni yhtä vanhaksi kuin se.

ajatus sai aikaan epämääräisen olon,

heittäydyin selälleni.

heinäsirkka siritti jossakin,

kiemurtelin paikallani etsien hyvää asentoa.

purin huulta ja ajatukset palasivat siihen keijutyttöön ensimmäistä (tai toista tai seitsemättä tai) kertaa viikkoon

routa.

jäin pohtimaan, mikä oli ajanut sen valitsemaan nimensä. millaiset kokemukset saivat ihmisen niin epäluuloiseksi ja vetäytyväksi, kuin routa?

nolla oli helpompi.

pienenä teki mieli olla jotain hienoa,

susi tai kobra.

sitten totuin jäämään jalkoihin - syyttävä sormi osoitti mua riippumatta siitä, mistä oli kyse.

alkoholistiäidin luota kaikkiin mahdollisiin kerhoihin pakeneva tytär (tytärkö? olinko mä edes nainen?), jonka rispaantuneet vaatteet haisi tupakalta, oli ilmiselvä likasanko lapsille, jotka kaikessa viattomuudessaan osasi olla yhtä julmia kuin kuka tahansa aikuinenkin.

eikä siinä mitään, kai.

kaiken lisäksi nollaaminen oli myös yhtä kuin uusi alku,

ja juuri sitä pelokas viidesluokkalainen mä tarvitsi kipeimmin.

kaikista tärkeistä ja jaloista syistä huolimatta oikeastaan viimeinen pisara nimenvalintaan oli yksi typerä, vanha lastenloru. säkeistöjä oli vaikka kuinka, mutta kaikissa otettiin esille sama henkilö - hyljeksitty, raukkamainen kulkuri.

"sudet laulaa ja paistaa kuu,
varjoista kulkuri ilmaantuu
vaikea varkaan on paikallaan olla,
nimekseen sen antoi nolla
silmät kiiluvat varkaissa,
ehdit ehkä parkaista
kadonnut on pimeään,
piittaamatta nimestään.

se on nimeltänsä nolla,
nähdessäs sen kuutamolla
tuskaa voisit sille tuottaa,
kukaan ei voi siihen luottaa
nimeen johtaa moni syy,
valheitaankin sulle myy.

se on taidoiltansa nolla..."

loru oli nätti. sairas ja vääristynyt, mutta nätti.

ja kai se lapsille jotain opettikin.

mä onnistuin eksymään alkuperäisestä pohdinnan aiheestani vajotessani katkeransuloiseen nostalgiaan, mutta väliäkö sillä.

"sä. jälleen kerran",

joku sanoi mun takaa.

kompuroin hämilläni ylös ja jäin mulkoilemaan tuttua hahmoa, jonka ääriviivat näytti hämärässä jotenkin sumuisilta.

"sä et sitten näköjään osaa pysytellä erossa mun seurasta", totesin kuivasti ja sain roudan naurahtamaan mun sanoille.

"aina yhtä ystävällinen", se kuittaili ja kohotin kulmiani, kun se istahti kalliolle risti-istuntaan ja veti syliinsä kitaran.

"et helvetissä ala soittamaan mitään melankolista suomi-viina-kalja-kirves-laulua", mä varoitin terävällä äänellä ja mittailin sitä katseellani epäluuloisena.

roudalla oli kujeileva hymy, jonka mä oppisin vielä tuntemaan paremmin kuin tarpeeksi hyvin.

se mutristi huuliaan;

"ah, voi ei, mä kun ajattelin soittaa olavi uusivirtaa, mutta nyt kun sä sanoit, niin pakko varmaan vaihtaa juice leskiseen", se harmitteli pyyhkäisten hiuksia pois kasvoiltaan ja irvisti mulle.

kesäyön tavoin kliseinen kun oli, roudan oli pakko valita kaikista kappaleista viidestoista yö. ei riittänyt, että se noudatti jo päähenkilö-ideologiaansa - sen piti levittää omaa, luonnottoman luonnolliselta vaikuttavaa sulavaa varmuuttaan myös muille. meille tavallisille taapertajille.

totta puhuen roudan läsnäolo korosti sitä,

kuinka vähän mä koskaan olin ollut tai tulisin olemaan elämäni herra.

mun tärkein tehtävä oli istua sivussa ja kirjoittaa muiden tarinat kuin jokin lyriikkaneron, jollaisena routa leskistä kai piti, irvikuva.

tästä kesästä oli tulossa mielenkiintoinen.

siitä huolimatta hetki sai mut hymyilemään vaikka mä käänsinkin kasvoni pois siltä varalta, että routa huomaisi.

A/N: wdym ettei oo ok julkasta uutta (turhaa) lukua puolen vuoden jälkeen??? musta tää on kehittävää. yritän ehkä heittää seuraavat luvut vähän nopeemmin nii saisin tän tarinan pois alta vie joskus