Peche : Love Is Forever {valmis}

1. Tyttö ja poika junassa

Katsoin ikkunasta ulos. Maisemat vilisivät ohitseni nopeasti. Metsät, pellot, tiet. Aurinko paistoi lämpimästi. Oli syksy, tarkemmin ottaen lokakuun puoliväli. Maassa oli jo lehtiä, ruskeita ja kirjavia. Ilmat olivat kylmenneet, mutta silti aurinko jaksoi vielä lämmittää.

Istuin junassa. Olin ollut isovanhempieni luona Vancouverissa, ja nyt olin pian kotonani, San Fransiscossa. Isovanhempani olivat halunneet minut heidän luokseen ennen kuin talvi tulisi, koska isoisäni isä oli kuollut. Isoäitini halusi varmistaa, että hänen miehensä selviäisi siitä yli, joten kutsui minut apuun hautajaisten valmisteluun. Kun olin saanut siivottua kaiken muistotilaisuuden jäljiltä, olin lähtenyt isovanhempieni kotiin ja pakannut. Seuraavana päivänä, eli tänään olin lähtenyt.

Mieleni teki hymyillä. Ja nauraa. Mutta en pystynyt. Mutta se oli jokseenkin ymmärrettävää. Eihän kukaan sukulaisen kuoltua naura ja hymyile.

Katsoin, miten uusi metsä suhahti ohitseni. Siinä minä vain olin. Istuin yksin osastossani ja katsoin maisemia mieli maassa. Toisaalta olisin halunnut itkeä, mutta en ole sitä itkkevää sorttia. Tiesin, ettei siitä asiat paranisi. Olin eilen ollut jo itkemättä kirkon jälkeen, ja samaa rataa saisi mennä vielä tämä päivä ja huominen.

Oveen koputettiin. Nostin pääni nopeasti, ja katsoin kuka oli oven takana. Nousin, ja menin avaamaan oven, ja katsoin tulijaa. Hän oli poika, oikeastaan miehen alku. Hänellä oli tummat keskipitkät hiukset, sekä tummat silmät. Silmistä hohti omituinen pilke, mutta niissä oli myös jotain ihmetykseen liittyvää. Miksiköhän? Hän oli minusta pitempi, ainakin kymmenen senttiä, jos ei kahtakymmentä. Päällään hänellä oli musta nahkatakki, sekä sen alla musta T-paita, ja jalassaan pojalla oli persefarkut. Kyllähän te tiedätte semmoiset. Housut, joita pojat pitävät liian alhaalla.

En yleensä tee kamalasti johtopäätöksiä, mutta nyt tein. Tuo poika oli ilmiselvä kriminaali, sen pystyi päättelemään hänen olemuksestaankin jo. Tai nuorisorikollinen, ajattelin. Sekin hän voisi olla.

"Mahtuuko tänne istumaan?" poika kysyi katsottuaan minut ensin päästä varpaisiin ja takaisin. Lopulta minun ohitseni osastooni. "Muualla on täyttä."

Tiesin sen valheeksi. Ei tässä junassa ollut paljoa porukkaa. Minä ja parisenkymmentä muuta. Siinä kaikki. Siirryin kuitenkin syrjään ovelta, ja palasin istumaan paikalleni.

Poika tuli osastoon sisälle ja veti oven kiinni perässään. Hän käveli sulavin liikkein eteeni, ja istuutui vastapäätäni.

Siirsin katseeni takaisin ulos. Tunsin pojan katseen, mutta yritin olla välittämättä siitä. Omapa oli asiansa, kun katsoi minua. En voinut kieltää sitä.

"Oletko kunnossa?"

Katsoin salamana poikaa pistävästi, mutta myös ihmetellen. "Mistä semmoista päättelit?" kysyin ihmeissäni. Minulla oli mitä parhain olo. Jos ei otettu mukaan sitä, että olin juuri ollut hautajaisissa. Vaikkakin tuo poika laski innostustani junailuun.

"Katseesi oli jokseenkin lasittunut, kun katsoit ulos", poika sanoi sanat tarkoin.

"Mikä lekuri sinäkin muka olet?" sylkäisin sanat suustani. "Voin ihan hyvin."

"Äitini on lääkäri. Hänen ansiostaan olen oppinut kaikenlaista lääkkiksestä."

"Aha", sanoin vain, ja siirsin katseeni takaisin ulos. Miksi hän nyt yhtäkkiä alkoi selittämään minulle äidistään? Ja itsestään? Ei minua kiinnostanut hänen äitinsä ammatti, päinvastoin. Olisin ollut kiitollinen, jos hän olisi ollut hiljaa, tai jopa häipynyt.

"Olet varma?"

"Mistä?" kysyin turhautuneena. Eikö hän nähnyt, että halusin olla rauhassa?