Breakdowns for Breakfast / BC oneshots

006 : Olli x Tommi

TW : aiheina mm. syömishäiriö, masennus yms.

Olli

Kävelin vaalean sävytteisiä sairaalan käytäviä eteenpäin sinipukeisen naishoitajan perässä. Pidin katseeni lähinnä lattiassa tai edessäni kävelevän hoitajan selässä. Olallani kannoin aivan liian painavaa putkikassia. Olisin ehkä tarvinnut apua laukun kanssa, mutta en antanut itselleni lupaa avunpyyntöön. En olisi edes välttämättä uskaltanut pyytää apua...

Havahduin lähes säpsähtäen, kun nuori nainen edessäni pysähtyi saavuttuamme käytävän päähän. Avaimillaan hän avasi oven, päästäen minut sitten ohitseen. Kiitin naista vaisusti, ja kuljin ovesta varovasti niin, etten ohimennen huitaisisi naista laukullani. Vaikka tuokaan hoitaja ei lempihenkilöihini kuulunut, en minä silti olisi halunnut häntä jäähyväisiksi painavalla putkikassilla lyödä...

"Onhan sulla nyt ne lääkkeet?" Vaaleahiuksinen nainen varmisti kääntyessään kohtaamaan minut, kun oli saanut oven suljettua. Vastasin hänelle vain pienellä nyökkäyksellä.

"Hyvä, muistat sitten käydä kahden viikon päästä apteekissa. Ja lääkäri taisi laittaa sulle ajan vielä kontrolliin kuukauden päähän, eikö vaan?" Nainen kyseli, saaden minulta jälleen vain nyökkäyksen vastaukseksi.

"Selvä, no mä en sitten sua enää pidättele tässä. Hyvää jatkoa Olli, toivotaan ettei ihan heti samoissa merkeissä nähtäis," Nainen toivotti, pieni hymy huulillaan. Väänsin omillekkin kasvoilleni jonkinlaisen pientä hymyä muistuttavan ilmeen, ja käännyin kohti takanani olevaa portaikkoa. Tie vapauteen...

Lähdin kävelemään portaita alas, samalla kuullen vielä kun naishoitaja palasi takaisin sinne mistä hänen kanssaan tulimme. Nostin laukkua hieman paremmin olallani, ja toisella kädelläni käänsin päässäni olevaa pipoa suorempaan. Käveltyäni portaat alas pysähdyin suuren ulko-oven eteen. Korjasin paksua villakaulahuiviani paremmin suojaamaan kasvojani, ja valmistauduin astumaan ulos pakkaseen ja lumisateeseen.

Astuin lopulta ovesta ulos, saaden heti tuntea kasvoillani kylmän tuulenvireen. Astelin varovasti vielä muutamat portaat alas ulko-oven edustalta, ja käännyin sitten vilkaisemaan taakseni jäävää suurta rakennusta. Hitto, minähän olin vapaa!

Lähes viisi kuukautta olin viettänyt tuolla, psykiatrisella osastolla suljettujen ovien takana. Ainoana kontaktina "ulkomaailmaan" minulla oli tuona aikana ollut puhelimeni, sekä kymmenen minuutin rauhalliset kävelyt sairaalan pihapiirissä. Nekin ainoastaan silloin, kun syöminen oli onnistunut moitteetta...

En ollut itsekään aivan varma, mikä oli perimmäinen syy tuolle hoitojaksolleni. Diagnooseja minulle oli vuosien varrella sadellut niin paljon, että niistä oli miltein mahdotonta nimetä sitä suurinta ongelmaa. Anoreksia, vaikea masennus ja yleinen ahdistuneisuushäiriö kun tahtoivat kaikki kulkea niin käsi kädessä...

Vaikka olin lähes kaksikymmentäseitsemän vuotta kestäneen elämäni suurimman osan sairastanut milloin mitäkin mielenterveyden häiriötä, ei tilanne kuitenkaan koskaan ollut niin paha, kuin se oli viimeisen vuoden aikana ollut. Sitä ehkä luulisi, että lapsesta asti sairastaneena tähän olisi jo tottunut eikä se kuuluisa kivipohja enää voisi tulla vastaan, mutta niin se vain kerta toisensa jälkeen iski aina kovemmin.

Tämän vuoden piti olla minun viimeiseni, niin sen kuului mennä. Sekin päätös oli minulta kuitenkin riistetty, kun alkusyksystä minut passitettiin lääkäristä suoraan lähetteellä psykiatriselle. Siellä olin saanut kaksi vaihtoehtoa ; joko minä suostuisin jäämään vapaaehtoiseen hoitoon jolloin saisin pitää edes muutamia oikeuksia omissa käsissäni, tai saisin päätöksen pakkohoidosta ja viimeisetkin oikeuteni riistettäisiin. Vaihtoehdot eivät päätä huimanneet, mutta fiksuna olin kuitenkin suostunut jäämään vapaaehtoisesti.

Tavoitteenani oli ollut vain päästä mahdollisimman nopeasti pois, jonka jälkeen voisin kaikessa hiljaisuudessa lopettaa tämän kaiken. Sekään toive ei kuitenkaan toteutunut, sillä täällä minä yhä olin elossa, vaikka oli jo helmikuu. Vapaus oli toki jo koittanut, mutta mahdollisuuksia tästä maailmasta lähtemiselle ei ollut. Kotiin päästyäni kihlattuni Tommi tulisi vahtimaan minua kuin haukka. Jopa kaikki lääkkeeni olisivat visusti lukitun kaapin oven takana, enkä niihinkään pääsisi itse käsiksi vielä pitkään aikaan.

En ollut varma olisinko enää edes todella lopettanut elämääni, vaikka mahdollisuuksia olisi ollutkin. Tiesin, että vaikka nyt yrittäisinkin parantua, seuraavan huonomman jakson tullessa ajautuisin jälleen vain entistä syvempiin vesiin. Minussa oli kuitenkin pieni osa, joka halusi vielä yrittää. Jos ei itseäni varten, niin sitten edes läheisiäni. Olkoot se vaikka sitten viimeinen yritykseni...

Havahduin ajatuksistani huomatessani tutun auton kaartavan sairaalan parkkipaikalle. Huulilleni nousi automaattisesti leveä hymy, kun autosta nousi tuttu hahmo. Rakkain ihminen koko maailmassa. Tommi.

Lähdin kävelemään laukkuni kanssa kohti Tommia, hänen kävellessä parkkipaikan halki minua vastaan lämmin hymy huulillaan. Kohdatessamme Tommi avasi kätensä leveästi, ja minä painauduin automaattisesti hänen syleilyynsä, pudottaen laukkuni lumiseen maahan. Ihana lämpö valtasi jo miltein jäätyneen kehoni Tommin kiertäessä vahvat kätensä ympärilleni. Halatessaan minua hän painoi leukansa päälaelleni, ja tiukensi otettaan entisestään. Halasin itsekin häntä tiukemmin, painaen kasvoni vasten hänen rintakehäänsä.

"Voi rakas..," Tommi sanoi hiljaa, halaten minua kuin hänen elämänsä riippuisi siitä.

Hetken päästä irrottauduimme halauksesta, mutta Tommi ei päästänyt minua kauas. Hän asetti molemmat kätensä poskilleni, ja painoi hellän suudelman huulilleni.

"Kiitos..," Tommi sanoi hiljaa, saaden minut katsomaan häntä aavistuksen kummastuneena.

"Mistä hyvästä?" Minä kyseenalaistin. Mistä hän nyt minua kiitteli? Minunhan tässä olisi tullut kiittää häntä, kun oli pysynyt rinnallani kaikesta huolimatta.

"Siitä että sä oot täällä vielä. Siitä että sä jaksoit vielä yrittää..," Tommi sanoi, silittäen poskeani kevyesti peukalollaan. Tunsin miltein kyynelten kohoavan silmiini Tommin sanojen seurauksena. Painauduin uudelleen vanhempaa miestä vasten, ja halasin häntä niin tiukasti kuin vain osasin. Tommi teki samoin, ja kiersi kätensä pienen kehoni ympärille. Hän painoi kevyen suukon päälaelleni, saaden minut hymyilemään.

"Rakastan sua.. Niin paljon..," Minä sain sanotuksi Tommin rintakehää vasten. Tunsin miehen halausotteen vain tiukentuvan entisestään.

"Niin mäkin rakastan sua.. Enemmän kuin tiedätkään.. Oon niin ylpeä susta rakas..," Tommi sanoi.

Ehkä se kaikki, mitä jouduin viime kuukausien aikana käymään läpi, oli todella tämän arvoista. Kaikki punnitukset, lääkärikeskustelut, verikokeet, sydänfilmit, lääkemuutokset, pakon edessä syöminen, letkuruokinta... Kaikki se oli sen arvoista, että nyt pääsisin Tommin lämpimään syleilyyn. Pääsisin vihdoin kotiin.

839 sanaa

//

Hieman erillaista sit tälläkertaa :) Kai tääkin on joku tapaa purkaa paskaa fiilistä... En oikeen oo tyytyväinen mutta saa nyt kelvata, just nyt ei parempaankaan pysty :D