Seuraava ehtoollinen

äs (s)

Istuin penkillä ja seurasin kuinka Marinen ruudullinen jakkupuku liikku romantismin tunnetuimpien töiden seassa. Se oli täällä yhtä kotonaan kun kirjakaupassakin. Sisäpihalle vievistä lasimaalausovista heijastu marmorilattiaan hentoja värejä. Joka puolella hiljasta, tosin ei sillä että täällä yleensäkään ruuhkaa olis. Oli kevät. Se aika keväästä, kun oli samaan aikaan vielä viilee mutta silti niin lämmin, että takkia sai olla kiskomassa päältä joka kymmenes minuutti. Tärkeintä oli, että oli Marinen syntymäpäivä.

Aamulla Victorin lähettyä taas jonnekin, olin jäänyt pöytään auringon lämpöön lukeen. Olin saanu sen kirjan Marinelta jouluna, ensimmäinen kirja, jonka siltä olin pyytymättä saanu sitten sen epäonnisen syntymäpäivän jälkeen. Pääsin sivulle 179, kun mun syliin oli pudonnut vanha postikortti. Haalistuneella vaaleenkeltasella taustalla oli korillinen kissanpentuja siniset rusetit kaulassa ja sinisiä kissankelloja maassa. Takana luki koukeroisella käsialalla Paljon onnea 6-vuotiaalle Marinelle 4.5 toivoo Hailey-täti. Kortti oli enemmän kun vaan ajan kuluttama, se oli selvästi rakastettu. Kun näin Victorin pöydälle jättämästä lehdestä että tänään oli 25.4, jätin kaiken niille sijoilleen ja vedin päälle jotain, jotka arvelin mummon kelpuuttaneen pyhävaatteiks. Metrossa seisoin kolmen pysäkin matkan miettien jotain käypää. Kaiken sen jälkeen, mitä Marine oli mun hyväks tehny ja yhä edelleen teki, vähintä mitä voisin antaa takas oli muistaminen. Päätin kerran elämässäni olla itsekäs, ja viedä Marinen museoon, koska se oli mulle tärkee paikka. Kirjakaupassa Marine toivotti mut tervetulleeks tutulla hymyllään. Vaikka Marine oli aina tyylistään tinkimätön, näin jo kaukaa sen pistäneen selvästi jotain parempaa ylleen tänään. Se istu tiskinsä takana sen näkösenä, että oli vaan odottanu hetkee, jollon joku tulis noutaan sitä.

Marine pysähty ja kumarsi päätään jonkun maalauksen puoleen. Huolimatta niistä lukemattomista kerroista, jollon olin näissä saleissa vaeltanu, en muistanu mikä teos siinä kohtaa oli. Olin aina keskittyny liikaa vaan tiettyihin. Mun askeleet jäi kaikumaan korkeessa salissa, kun lähestyin Marinee. Jäin seisoon sen viereen ja tunsin itteni paljaaks mut silti turvalliseks. Olin tuntenu Marinen lähemmäs kymmen vuotta, enkä kertaakaan kohdannu sitä muualla kun antikvariaatissa. Olin aatellu oppivani tunteen Marinen kultasen sydämen salat siellä, kaiken ytimessä. Nyt huomasin kuitenkin et siihen tarvittiin muuttuva yksikkö.
Marinen suoristaessa selkänsä ikäänsä nähden ihailtavaan ryhtiin, näin kunnolla mikä oli vanginnu sen mielenkiinnon. Massiivisissa kehyksissä oli Vermeerin Maitotyttö.
-Aikaa sitten, kun olin vasta tyttönen, tapasin aina ihailla tätä työtä vanukaspakkauksissa, joita äitini osti aina sunnuntaisin, Marine sano.
Mun kirottu uteliaisuus nosti jälleen päätään, mut hillitsin itseni kysymästä lisää, koska Marinen katseesta näki, että jatkoo oli tulossa pyytämättäkin.
-Joitakin vuosia myöhemmin näin lehdestä, että tuo maalaus oli ostettu tämän museon kokoelmiin ja että silloin remontista aukeava museo pitäisi suuret avajaiset. Kehitin siitä pakkomielteen, minun oli saatava nähdä aamiaspöydän vieras oikeasti. Kun avajaispäivä koitti, valehtelin meneväni ystävälleni yökylään ja otin isän lompakosta puuttuvat rahat pääsylippuun. Ei mennyt aikaakaan, ennen kun jäin kiinni.
-Mut oliko se kaiken arvosta? kysyin katse kiinni Maitotytön käsinkosketeltavassa hetkessä.
Marine nyökkäs. -Taiteen eteen mikä vain on vaivan arvoista.