Seuraava ehtoollinen

cee

-Marine? kysyin ja poimin päällimäise kirjan pahvilaatikosta. Liisa ihmemaassa. Nätit kuluneet kukkakannet. Avasin sen. Shirleylle 14.8.1986 isältä ja äidiltä. Ja niin vaan Shirleyki aikuistu ja hylkäs lapsuuden aarteensa. Klassikot ei vanhene, aina sanotaa. Se on totta, mutta me vanhetaa. Mutta jotkut asiat meissäkää ei. Mun ei tarvinnu kääntää ees päätä ku tunsin Marinen olevan lähel. Siitä vaa lähti jotai kosmista energiaa. Vaikka ei ois ollu mitää toimivii aistei pystys silti tuntee sen läsnäolon. Marine istu lattialle mua vastapäätä vaikka pystyin kuulee sen lonkkien kiljuvan tuskaansa. Taas yks uhraus mun vuoks. Uhraus jota en ikinä kykenis maksaa takas. Naine ojensi teekupin eriparilautasinee. Hopeelusikka nimikirjaimin ja voikeksi. Marine hymyili. Vanha viisas hymy. Äidilline hymy.
-Marine, voinko kysyy jotain?
-Voi lempilastani. Kysy mitä ikinä tahdot. Ei ole asiaa jota et minulta voisi kysyä. Paitsi ehkä poikieni kengännumero mutta en siltikään kieltäytyisi vastaamasta, Marine sano ja hellästi irrotti mun jähmettyneet sormet Shirleyn kirjan ympäriltä. Hörppäsin teetä mikä oli yhtä kullankeltasta ku ennenki. -Tunnetko ketään Valeriaa?
-Monta vuotta sitten tuosta ovesta astui nuori neito vielä kurjemmassa kunnossa kuin sinä olit tänne ensi kertaa tullessasi. Pettämätön ulkonäkö yhdisti hänet Gregory Nortoniin. Teissä on paljon samaa, sinussa ja Valeriassa. Toivottavasti tyttö pääsi takaisin jaloilleen, kun sillä lailla hävisi luotani. Tosin, en minä velvoita ketään mihinkään.
-Valeria on kuollu, mutisin ja valmistauduin kohtaa Marinen katsee. Näin kuinka joku valahti sen kasvoil.
-Hyvä luoja sentään, se henkäs tehde ristinmerki. En tienny Marinen olevan varsinaisesti uskonolline mut ei sais myöskää tuomita vaa kuoren perusteella. Itkinhän iteki koko illan Martan hautajaisten jälkee. Vitut siltojen polttamisesta. Vitut kaikesta.
-Olihan se toki vain ajan kysymys. Toivottavasti paha saa palkkansa, Marine jatko päätää pudistelle. En helvetis usko mihkää kohtaloo mut miten voi olla sattumaa et molemmat meistä, mä ja tää mystinen Valeria pyrähdettii Victorin luo Marinen siipien suojasta? Mun koko keho värisi. Se kupli. Poksu polttavista kysymyksistä. Mut mun oli hillittävä itteni. Ei saanu ahnehtia liikaa kerralla.
-Tehtyä ei saa tekemättömäksi, eikö niin? Juohan teesi ennen kuin se jäähtyy, Marine kehotti taputtae mua polvelle. Se oli oikeessa. Mun tee jolle englantilaisetki ois kuolannu ei ees höyrynny enää. Dippasin keksin sinne ja tungin suuhu just enne sen hajoomista. Isältä opittu tapa, kermaa en tosin käyttäny. Marine nous ylös hämmästyttävän ketterästi ja rupes laittaa kirjoi lattian kasoista paikoillee. Kippasin loput teet kurkkuuni iha ku mulla muka ois ollu kiire.
-Marine, yks juttu vielä. Sattuisko sulla oleen Romeoo ja Juliaa venäjäks? Tai Shakespearee ylipäänsä venäjäks?
-Vai että venäjäksi. Uskoisin jotain löytyvän. Mikä sinut venäjästä äkkiseltään sai kiinnostumaan? Odotahan. Sinullahan oli sukua siellä, eikö vain? Ilmaantuiko elämääsi sukulaisia joiden olemassolosta et tiennyt?
-Kyllä ja ei. Isoisä oli Venäjältä. Ivan Keller. Onnistu pakenee kommareita tänne, vastasin naurahtae. Aito nauru, kerranki syvältä sydämestä ja sielusta mut silti kuulosti nii teennäiseltä. Välillä sitä vaa suorastaa inhoo kuinka herkiks kaikelle evoluutio meidät kehitti. Vähempiki ois riittäny. Ei me olla tarvittu aisteja selviytymisee kunnolla tuhansii vuosii. Nykyää ne vaa laittaa meidät reagoimaa kaikkee millä ei oikeesti ois ees väliä.
-Ivan Keller. Siinä on nimi poikineen. Aivan toista kuin Stanley. Ei Joneskaan sen loistokkaampi ole. Kanna nimeäsi kunnialla, Asha, Marine huus myyntipöytänsä takaa heiluttae vähintää viiskytvuotta vanhalta näyttävää kirjaa. -Vaikka se ei aina olekaan helppoa.