BREAK A BROKEN HEART

Luku 1

Lilian POV

Pakkaan muuttolaatikoita. Tänään se tapahtuu. Muutto Haminasta Ouluun. Kaivan kuulokkeet taskuistani ja laitoin soittolistani pyörimään.

Viimeisenä laitoin reppuuni vielä terottimen ja mattoveitsen. Huoneeni oli tyhjä lukuunottamatta muutamaa kassia huoneeni seinän vieressä. Viimeinen kerta tässä huoneessa. (täst tulee mielee se hetki ku päätin muuttaa iskän luo mutjoo anyway takas tarinaa)

"Onks nyt kaikki varmasti mukana?" Isäni kysyi kantaessaan viimeisiä tavaroita autoon. Kaikki nyökyttelivät haikeina päitään.

Pysähdyimme ensimmäisen kerran Joutsassa, toisen kerran Jyväskylässä, sitten Kärsämäellä ja vasta sen jälkeen olimme Oulussa.

"No? Miltä näyttää?" Äiti kysyi esittäen kysymyksen enimmäkseen minulle. Eemilhän oli ollut mukana katsomassa taloa, kun minä olin ollut kotona mätänemässä.

"Tää on ihan sairaan upea", Sanoin vaikka en ihan jokaista sanaani tarkoittanut. Olihan talo tietysti upea, mutta itse en siitä kaiheasti pitänyt. Se vain oli jotenkin erilainen?

Menin minulle varattuun huoneeseen ja aloin purkamaan tavaroitani. Huonekalut huoneessa oli jo valmiiksi, mutta vanhat bändijulisteeni laitoin uuden huoneeni seinille. Heti paljon parempi. Mattopuukon ja terottimen laitoin ikeasta ostettuun lipastoon. Niitä tulisin kuitenkin tarvitsemaan.

Tunnin uurastettuani huoneeni näytti jopa melkein siedettävältä ja päätin lähteä tutustumaan paikkoihin.

"Mä lähen kattelee vähä paikkoi, moro!" huusin, enkä jäänyt odottamaan vastausta vaan lähdin ulos. Lämmin loppukesän tuuli paiskautui päin kasvojani.

Olin todennut lähistöllämme sijaitsevan huolestuttavan monta siltaa, ei sillä että se haittaisi, hyvähän se vain on. (ensitte oikeesti tiiä et misä päi Ouluu on siltoi paljo vai onks koko paikas ees paljo siltoi mutjooo)

Huomenna alkaisi koulu. En todellakaan olisi valmis siihen. Tiedän että mielenterveyteni ei kestäisi sitä. Eihän se meinaa kestää edes nyt, mutta nyt sentään voin edes yrittää.

Timeskip aamuu:

Herätykseni soi neljäkymmentä minuuttia ennen koulun alkua. Miksi herätä aikaisin jos ei tarvitse aikaa muuhun kuin meikkaamiseen, pukemiseen ja koulumatkoihin? Niinpä.

Seison koulun pihan edessä. Miksi en voi olla yhtä sosiaalinen ja itsevarma kuin veljeni? Hän se kun on jo saanut kavereitakin ja minä en edes ole päässyt koulun pihaan. Helvetin hienoa.

'rehtorin kanslia' lukee edessäni olevassa ovessa. Koputan oveen ja vedät kasvoilleni mahdollisimman vakuuttavan hymyn. Oven avasi aikalailla 40-50 vuotiaan näköinen naisoletettu.
"Hei! Sinä olet varmasti Lilia Toivonen? Tervetuloa Hintan kouluun! Minä olen luokanvalvojasi ja sinun ensimmäisen päivän kaikki tunnit ovat minun tuntejani. Nimeni on muuten Marjatta ja opetan sinulle äidinkieltä", nainen puhua pulputti (entiiä onks toi yläkoulu mut eise mitää)

Nyökkäilin vain ja pyysin kaappiini avainta. Lähdin kävelemään kaapilleni päin.

"Meillä on täällä luokassa yksi oppilas. Lilia voisit nousta ylös ja esitellä itsesi", Marjatta sanoi ja tuhahdan, mutta nousen kuitenkin seisomaan. "Joo siis oon Lilian, muutin tuolt Haminast tänne eile ja no oon harrastanu futista, pesistä, koripalloo et kyl mult urheilutaustaa löytyy ja oon soittanu Pianoo ja Klarinettii ja vaik en niit enää soitakkaa ni musiikki on edellee tosi lähellä sydäntä"

"Kiitos Lilia. Nyt kaikki voisivatkin kertoa omat nimensä. Alotetaa sielt takarivistä"

En kuunnellut yhdenkään nimeä, enkä keskittynyt muutenkaan juurikaan opetukseen, vaan siihen etten saisi paniikkikohtausta. Loppujen lopuksi minun oli pyydettävä pääsyä vessaan. Sain luvan ja lähdin melkein juosten vessoja päin heti luokan ovista ulos päästyäni. Löysin vessan ja yritin saada hengitykseni tasaantumaan, mutta epäonnistuin täydellisesti. Mahtavaa. Valuin seinää pitkin laittialle istumaan. Kyyneleet valuivat poskiani pitkin. Säikähdän kuoliaaksi kun huomaan jonkun vääntävän ovenkahvaa. En selvästikkään ollut kaiken ahdistuksen keskellä tajunnut laittaa ovea lukkoon. Helvetin hienoa. Yritän paniikissa kuivata kyyneliäni, mutta niitä vain tulee lisää. Ovi avautuu ja menen mahdollisimman pieneen kippuraan vessan lattialla.

"Ai ant- Ooks sä okei?" kuulen pojan äänen kysyvän. Hän on luokallani. Muistan äänen jotenkin. Hän kuuluu siihe suosittujen porukkaan koulussa, sen perusteella mitä näin. "Et selkeestikkään oo"

"K-ky-l m-ä o-on", sanoin, vaikka en itsekkään sitä uskonut.

"Et oo, mä nään", joo ja mä tunnen sen "Saanks mä halata sua?" nyökäytin päätäni. Ketään ei koskaan ollut kysynyt minulta tuota.

"En kuunnellu tuol luokas yhtää ni mikä sun nimi olikaa?" kysyin jo rauhoittuneena.

"Mä oon Aleksi. Ja joo mä huomasin jo luokas et oot aika poissaoleva", Aleksi sanoi ja hymyili varovasti. "Ooks sä oikeesti ihan okei? Tai kun ei se oo iha jokapäivästä shittii saada ahistuskohtauksii"

"Oon mä iha okei. Ahisti vaa uudet ihmiset", sanoin ja olisin itsekin uskonut siihen jos en tietäisi totuutta.

"Ymmärrän", Aleksi sanoi myötätuntoisesti "Mietin muute et haluisiks tulla meijän kaveriporukkaan? Ne kaikki haluis tosi paljon tutustuu suhun"

"Kai mä sitte tuun. En vaa oo tottunu olee misää kaveriporukois", vastasin ja sanoin toisen virkkeen hiljempaa.

"Moi muru! Miten meni koulussa?" Kuulin äitini huudon keittiön suunnalta.

"Ihan okei", vastasin ja lähdin äkkiä huoneeseeni yläkertaan. Ahdistaa.
Kävelen lipaston luo. Vedän lipaston auki ja otan mattopuukon sieltä.

"Me lähetään Jukan ja Eemelin kanssa kaupungille. Jos tulee nälkä ni ruokaa on jääkaapissa", äitini huutaa alakerrasta. Tämähän on vain parempi.
Kuulen oven pamahtavan kiinni ja ahdistukseni räjähtää kehossani.
Nostan paidan hihaa ja asetan puukon siihen. Viilto, toinen ja kolmas. Verta. Lisää viiltoja. Lisää verta.

Okeinonii tästä tää toine kirja lähtee. Ite tykkään ehkä enemmä kirjottaa tätä kirjaa, niinku tästä pituudest huomaa:) tuun todennäkösesti julkaseen tätä useemmin ku sitä toista. Kiittijamoro<3
Sanoja: 808