/𝒀𝒐𝒖 𝑨𝒓𝒆 𝑻𝒉𝒆 𝑴𝒐𝒐𝒏, 𝑴𝒚 𝑮𝒖𝒊𝒅𝒊𝒏𝒈 𝑳𝒊𝒈𝒉𝒕/

𝑷𝒓𝒐𝒍𝒐𝒈𝒊

Hellou! Nyt piiiitkän tauon jälkeen uutta tarinaan. Tämä ei ole fanfict, vaan ihan mun omasta päästä. Ennen kuin aloitat, suosittelen lukemaan kuvausken ennen sitä.

Toivottavasti viihdyt tämän tarinan parissa!

-------------------------

"Saatanan kakara! Painu vittuun tästä talosta!" Kajahtaa humalaisen miehen ääni Helsingin pimeään yöhön. Poika, juuri viidentoista täyttänyt retuutetaan yöpaidan kauluksista ulos huoneestaan. "Auh! Päästä irti!" Poika vaikertaa.

Viha isän silmissä saa pojan suureen paniikkiin.

"Isi, mitä sä teet Henrikille..?" Pienen tytön ääni kysyy. Hän katsoo peloissaan, kun Henrik, hänen isoveljensä nostetaan rajusti vasten seinää. "Jos sä et mee omaan huoneesees nyt, nii sä lähdet tän paskiaisen kanssa vittuun täältä!" Isä ärähtää ja kääntyy takaisin pojan puoleen.

Tyttö alkaa nyyhkyttää kauhuissaan ja sulkee oven perässään. Tämä on hänellekkin arkipäivää.

"Mä en tiedä mikä kohta me sun kasvatuksessa kustiin, mutta me kustiin se aika helvetin pahasti." Mies sihahtaa hampaittsensa välistä, sylkeä lentää hieman pojan kasvoille. Isä ottaa Henrikistä paremman otteen, irottaa toisen kätensä ja lyö poikaa keskelle naamaa.

Nenän rusto rasahtaa palasiksi ja siitä alkaa vuotaa vuolaasti verta, pojan silmät vuotavat. Hän parkaisee kivusta, ja isä heittää tämän lattialle.

Vaika isä on Henrikiä melkein puolet painavampi ja paljon vahvempi, hän saa potkaistua miestä rajusti vatsaan, jolloin hänen otteensa irtoaa henrikistä. Mies kaatuu lattialle voimakkaan humalan ja potkun takia, jonka seurauksena kuuluu tömähdys. Henrik pinkaisee äkkiä kohti ulko-ovea.

Hän on kaaduta monta kertaa portaissa, mutta saa tasapainonsa juuri ja juuri pidettyä.

"Rhg! Perkele! Kun mä saan sut kiinni, tapan sut! Tapan!" Isä karjuu Henrikin perään. Poika kuulee vielä kiroamista, mutta hän on jo kaukana pihalla. Kyyneliä vierii tiuhaan alas Henrikin kasvoilta.

-

Henrik juoksee niin kovaa kuin jaloistaan pääsee. Talo, jota hän joskus kodiski kutsui, on jo kaukana takana. Poikaa pyörryttää oksettaa ja kaikin puolin heikottaa, mutta hän ei voi lopettaa.

Vesi rummuttaa vasten tummaa asfalttia ja hänen vaatteensa ovat läpi märät ja liimautuneet inhottavastk vasten ihoon. Pojalla ei ole edes kenkiä jalassa.

On pakko päästä pois täältä. Kauas pois...

Henrik juoksee vielä pitkään, kunnes hänen jalkansa pettävät alta. Hän rojahtaa maahan hengästyneenä.

Kello on varmasti yli puolenyön.

Hän painaa päänsä väsyneena vasten märkää, ja kylmää asfalttia. Rintakehä kohoilee nopeasti ja raskaasti.

Jalkoja särkee, kädet tuntuvat oudolta.

Pian hän tajuaa, että molempien käsien uusimmat haavat ovat auenneet, ja niistäkin vuotaa verta. Hänen nenän vuoto on jo loppunut, mutta siihen särkee, ja paljon.

Pian Henrik huomaa, että hän ei saa kunnolla happea. Hänen korvissaan humisee ja piippaa, silmissä sumenee. Poika alkaa haukkomaan happea, ja pian hän alkaa yskimään veristä ja kivuliasta yskää.

Pieniä punaisia tippoja lentää märälle maalle. Poika ähkäisee kivusta.

Häneen iskee pieni paniiki, mutta jokin saa tämän yhtäkkiä rauhoittumaan.

Pian läheltä alkaa kuulua nopeita askelia, ja jotain epämääräistä mutinaa, mistä hän ei saa selvää. Henrik ei ehdi miettiä enää kauaa, kunnes kaikki pimenee ja hän menettää tajunsa...

-------------------------