Tennissukan avautumiskirja🖤

1.

Ystävyyssuhde. Pitkä sellainen. Melkein kaksitoista vuotta, se on yli puolet mun elämästä.

Oon kuitenkin nyt huomannut tämän ystävyyssuhteen kohdalla tietynlaisen katkeamisen. Ei, välit ei oo katkennut kokonaan.. mutta etäännytty on..

Se surettaa, ahdistaa, masentaa ja saa olon tosi yksinäiseksi. Kaksitoista vuotta on kuitenkin aika pitkä aika.

～Aina toistemme puolel vaik virheit on tehty

Sä voit kertoo sun huolet, niin se on ain menny

Ihan pienestä asti samaa rataa

Kirjotettu kaht rinnakkaist tarinaa～

Monesti käy niin, että lapsena tavattujen ystävien kanssa kasvetaan erilleen. Molemmat löytää uusia ystäviä ja kiinnostuksen kohteita. Noh, niin kävi meille..

Edelleen ollaan väleissä, mutta etäännytty tosi paljon, ollaan ikään kuin eri maata. Toinen kaveruksista haaveilee rauhallisesta elämästä maalla, omasta perheestä ja omakotitalosta. Toinen taas haaveilee kaupunkielämästä, matkustelusta, maailman näkemisestä ja kaiken kokemisesta, menosta ja meiningistä.

Palataas ajassa taaksepäin se kaksitoista vuotta, kun kaikki alkoi.

.

.

.

.

Kasvettiin molemmat pienessä maalaiskylässä kaukana kaikesta, keskellä ei mitään. Ihan pienestä asti ei tunnettu, mutta ala-aste ikäisinä tutustuttiin. Tutustuttiin yhteisen harrastuksen kautta, tietämättä vielä, että tästä alkaisi monen vuoden kestävä ja tiivis ystävyyssuhde.

Pian meistä tuli erottamaton kaksikko. Tehtiin kaikki yhdessä. Oltiin aina yhdessä. Siellä missä oli toinen, siellä oli myös toinen. Ja kaikki kylän asukkaat ties sen. Kaikki tunsi meidät erottamattomana kaksikkona.

Monta vuotta rämmittiin, naurettiin, itkettiin.. jaettiin kaikki surut ja ilot. Ne oli mahtavia vuosia.

～Muistatko viel, ku ei tiietty

Mitä kartallemme oli piirretty

Maattiin olohuoneen lattialla～

.

.

Kymmenen vuotta myöhemmin kaikki muuttu. Kaveruksista toinen lähti pois pikkukylästä. Opiskelut vei mennessään ja pian me oltiin viikot erillään. Asia, mikä oli aivan uutta niiden monien vuosien jälkeen. Oli vaan sopeuduttava uuteen elämäntilanteeseen.

Nähtiin aina viikonloppuisin. Oli hauskaa, mutta ei tajuttu, että etääntyminen oli jo alkanu. Molemmilla tuli kuvioihin uudet kaverit. Kaverit, jotka oli enemmän omanlaisia. Erottamaton kaksikko alkoi muuttua erilaisiksi ja alettiin katsomaan maailmaa molemmat omasta näkökulmasta, molemmat alko löytää omaa polkuaan.

Pidettiin tiivistä ystävyyssuhdetta löysästi yllä. Vuosi myöhemmin, kaveruksista toinenkin muutti pois pienestä kylästä. Lähti myös itsenäisyyden polulle. Muutaman kerran kaverukset ovat tämän jälkeen näkeneet ja hieman yhteyttä pitäneet.

.

.

.

Välillä tulee ajatelleeksi, että oltaisiinpa molemmat vielä niitä pieniä ala-astelaisia, joilla tulevaisuus oli vielä kokonaan auki ja isoin vastoinkäyminen elämässä oli väärinymmärrys keppihevos radalla. Silloin luvattiin toisillemme, että olisimme parhaat ja erottamattomat ystävykset vielä aikuisenakin. Mutta ehkä näin on parempi molemmille. Nyt molemmat pääsevät toteuttamaan unelmiaan ja omaa polkuaan uusien kavereidensa kanssa. Karua, mutta tosiasia vain on se, että maailma ja elämäntilanteet muuttuu ja ihmiset sen mukana. Välillä ystävykset kasvavat erilleen ja sille ei voi mitään.

～Ei meidänlaista tarinaa

Kukaan muu osaa kirjoittaa

Ja se kaiken ottaa, paljon antaa

Vaik sä maailmalle lähtisit

Enkä vuosiin sua näkisi

Me silti ollaan aina ne samat, minä ja sinä 4ever～

Silti sisälläni on tyhjiö, ikävä ja epätoivo. Jäljellä on muistot, joista en koskaan päästä irti.

Ikävöin sinua.

(Biisi: Robin Packalen - Sinä 4ever - Vain elämää kausi 14)