Viimeinen ikuisuus

Prologi

On olemassa voima. Voima, joka pystyy vapauttamaan kaiken sen jonka luulit olevan satua. Päästämään valloilleen kaikki ne tarut jotka lapsena olet kuullut. Sitä voimaa et voi saada, voit vain löytää sen itsestäsi.
Mutta sittenhän se ei ole enään satu, vaan meistä tulee osa satua.

Meidän maailma ja mielikuvituksemme maailma vastakkain.

***

En muista lapsuudestani paljoakaan. Se, mitä seuraavaksi aion kertoa, saattaa kuulostaa uskomattomalta. Voin kuitenkin vakuuttaa, että jokainen sana on totta.

Clevelandin kaupungin ulkopuolella sijaitsi kaunis, vehreiden lehtipuiden kehystämä vanha kartano. Kartanossa asui äiti tyttärensä Noran kanssa. Tytön isä oli lähtenyt hänen ollessa pieni, joten hänellä ei ollut mitään muistikuvaa isästään. Äiti ei myöskään puhunut isästä, joten Nora oli jo pienenä omaksunut ajatuksen ettei hänellä ollut isää ollenkaan.

Äidillä oli tapana lukea Noralle iltasatuja vanhasta nahkakantisesta kirjasta, jossa oli kymmenittäin eri tarinoita. Kirja oli kuulemma peräisin isoisältä. He istuivat sylikkäin takan lämmittävien liekkien ääressä ja syventyivät tarinoitten maailmaan.

Talon takana oli suuri ja sitäkin korkeampi metsä. Lehvästö oli niin tuuhea ettei auringon valokaan läpäissyt sitä. Se ikivihreine lehineen veti Noraa puoleensa suunnattomasti.

Eräänä päivänä Nora hyppelehti pihamaalla ruskeat letit selkään rytmiä lyöden. Hän saapui mysteerisen metsan rajalle kuin magneetin vetämänä. Jokin näytti liikkuvan oksien takana. Pieni poika- ehkä Noran ikäinen - kurkisti puun takaa ja virnisti iloisesti. Nora vilkutti pojalle ja sai takaisin vilkutuksen.

Yhtäkkiä äiti juoksi Noran luokse ja kaappasi hänet käsiensä väliin. Äiti kielsi häntä menemästä metsään. Sanoissa oli hätäännystä ja hieman vihainen sävy. Pieni tytär alkoi itkeä säikähdyksestä, kun luuli äitinsä suuttuneen hänelle. Nora käänyi vielä vilkaisemaan metsään mutta poika oli kadonnut.

Se tyttö olen minä.