Lakritsa

Osa 1 (1/2)

Kädet, jotka ovat kovettuneet puusepän tavoin. Niiden pinta on kesakkoinen ja tummunut auringosta, kynnet lohkeilleet ja rystyset kuivat. Ne tuoksuvat lakritsilta, sillä siltä hänen käsirasvansa tuoksuu.

Käsissä lepäsi metallinen ruuvimeisseli, kylmä, sillä se oli jäänyt ulos yön yli, kova ja kylmä, ja se loi väreitä, jotka kulkivat selkää pitkin aina ylös niskaan asti. Hiukset nousisivat pystyyn, jos ne voisivat. Sormet pyörittelivät ruuvimeisselin metallista pintaa ja meisseli pyöritti viimeisen ruuvin sisään. Käsi pyyhkäisi sahanpuruja ruskealta pinnalta ja hengityksen nopeus laski tavanomaiseen tasoon.

Hän laski työkalunsa ja astui askelen kauemmas ihastellen valmistamaansa pihapöytää. Ilma oli keveä ja auringonvalo oli samaan aikaan kylmä valkoinen ja lämmin keltainen. Silmiä ei tarvinnut siristää, sillä ikkunaa suojasi verho. Verho oli kallein esine, mitä puusepän talosta löytyi, ja se oli hänen omansa. Verho oli pellavaa ja puuvillaa ja punainen, ja se tuntui pehmeältä ja silkkiseltä sormissa. Kun sitä pyöritteli, kankaan äänen kuuli ja sen pinnalla olevat ompelujäljet näkyivät jos katsoi tarkasti.

Hän pyyhkäisi hikeä otsaltaan ja katseli ympärilleen. Siinä hetkessä hän oli valmis ja hymyili näyttämättä sitä kasvoillaan. Hän laski hartiansa ja hieroi leukaansa, sulki hetkeksi ruskeat silmänsä ja ne avattuaan istui hän lattialla. Lattia oli puinen ja täynnä sitä sahanpurua, jota puusepän työssä muodostui ja jota pyyhittiin aina pois tieltä ja pois vaatteista. Hän käveli sormillaan puun pinnalla ja kuvitteli miltä tuntuisi olla niin pieni, että jalat olisivat sormien pituiset. Pöytä olisi korkea ja sahanpuru olisi kuin lumisade, johon vuorilla törmösi. Hän kuuli askeleita ovensuusta ja kääntyi katsomaan. Hän siveli pitkiä hiuksiaan korviensa taakse, jätti sormenpäidensä tärinän huomiotta ja nousi seisomaan pyyhkien sahanpurua haalaristaan.

"Lewis, saitko sen valmiiksi?"
"Sain."
"Hyvä. Tulen katsomaan lähempää", puuseppä ei ollut keski-ikäistä vanhempi, tai sen ikäinenkään, mutta käytti jo kävelykeppiä Lewiksenkin tapaan. Hänen hiuksensa olivat edestä harmaat ja takaa ruskeat ja hänen toinen silmänsäkin oli harmaa. Lewiksen silmät olivat molemmat samanlaiset ruskeat kuin hänen hiuksensakin. Hän risti kätensä ja katsoi, kun puuseppä tutki pöytää.
"Hyvä taitos, tässä kohdassa", puuseppä Jonathan kertoi ja vilkaisi tytön suuntaan. Hänen äänensävynsä oli tyyni. Tai pettynyt. Tai ystävällinen. Lewiksen oli joskus vaikea erottaa näitä toisistaan, ja häntä sanottiinkin usein tilannesokeaksi.

Lewis astui lähemmäs Jonathania ja vilkaisi toista suoraan silmiin.
"Onko se hyvä? Sano, kerro — onko se tarpeeksi?"
Ovelta kuului koputus ja Lewis tunsi henkensä tarttuvan kurkkuunsa. Hän kääntyi katsomaan oven suuntaan ja käänsi pian koko kehonsa samaan suuntaan.

"Lewis! Le-wis!". Äänen tunnistaisi kuka vain kyläläinen prinssiksi, sillä se kaikui viikoittain ympäri toria. Vaikka prinssin ääni hento olikin, hänen äänessään oli tietty karheus, jota Lewis nimitti omahyväisyydeksi. Lewis kääntyi katsomaan puusepän suuntaan, mutta hän oli jo keittiössä.

Lewis käveli ovelle ja nosti sitä kiinni pitävän salvan ja väänsi puuoven auki. Prinssin takaa paistoi aurinko, joka leikki hänen kiharillaan. "Huomenta Alfons", Lewis kietoi kätensä prinssin ympäri ja suoristi hänen yllään ollutta valkoista liiviä, "oliko sinulla jotain asiaakin?" Lewis jatkoi toisen silmiin katsellen. Alfons hymyili sievästi ja venytti käsiään ilmaan kissamaisesti, kuten hänen tapanaan oli. Prinssissä oli jotain eläimellistä — kyyhkyn kauneus, kissan venyvyys, ketun viekkaus ja eläimellinen epävarmuus siitä, mitä hän tekisi seuraavaksi. Niin, ja ihmisen piirteisiin kuuluva itsekkyys.

"Ei, kunhan vaan kyselin", prinssi Alfons kumarsi leikkisästi ja noustuaan vilkuili Lewiksen olan yli sisälle, mikä ei ollut vaikeaa, sillä Alfons ylitti Lewiksen pituuden nojalla moninkertaisesti. Lewis siirtyi pois tieltä ja prinssi käveli sisemmäs ja keittiöön päästyään tervehti puuseppää mairean hymyn kera. Lewis jäi nojaamaan ovea vasten sen suljettuaan ja katseli, mitä keittiössä oli meneillään. Hänn käveli itsekin peremmälle ja hyppäsi istumaan tukevalle ruokapöydälle. "No niin. Kerro jo", Lewis totesi ja tarrasi Alfonsin valkoisten puhvihousujen sifonkikankaasta kiinni, pyöritteli sitä sormissaan. "Muistatko viime kerran, kun olit palvelustyttönä Pikku-linnassa, kun Ranskan prinsessa tuli käymäänn?" Alfons kysyi Lewiksen tulkinnan mukaisesti alentavaan sävyyn. "Muistan", Lewis vastasi ja risti jalkansa, suoristi vielä haalarinsa reunaa ja kauluspaitansa kaulusta. "No, tällä kertaa vieras ei ole ihan niin hieno, mutta on se aatelista sukua kuitenkin. Mun puoliveljeni, Adalheid, se joka asuu merellä, on tulossa käymään ja kestit ovat suuremmat kuin Ranskan kuninkaalle kuunaan", Alfons selitti ja kävi läpi keittiön kaappeja nostaen jokaisen vähänkin kimmeltävän esineen käsiinsä ja tutkiskellen sitä siten, että hänen sormuksensa kalisivat metallin pintaan. Alfons laski vanhan kannun takaisin hyllylleen ja käänsi taas kasvonsa kohti Lewistä, jolla oli lattian sahanpurun kanssa tuijotuskilpailu (jossa silmiensä räpäyttäminen oli sallittua).
Lewis avasi suunsa ja sulki sen, nyökäten katse yhä maassa ja pian kohottaen tähtiä kimmeltävät silmänsä Alfonsia kohti.

"Totta kai!" hän totesi itselleen huutavaan sävyyn, mutta muille vain tavallista kovemmalla äänenvoimakkuudella. Lewis tunsi käsivarsiensa tärisevän ja huomasi näkönsä oikkuilevan, mutta hyppäsi silti alas pöydältä ja käveli puusepän luo, viittoen Jonathanin sivuoven kautta pihalle. Alfonsin kalpeita kasvoja, jota tasapainotti poskien ja huulten sievä puna, koristi neutraali ilme, mutta hänen vaaleat silmänsä hymyilivät.