"Ojennatko minulle vielä voin?" Lewis kysyi lakeijalta, jonka nimen oli aamulla oppinut Jacqiksi. "Tässä", punapää vastasi hymyn kera, antoi toiselle pienen puurasian, jossa oli voita, ja palasi omaan ruoanlaittoonsa. Lewis laittoi leivoksensa uuniin ja hyppäsi istumaan keittiötasolle.
"Jääkarhun poikanen soikoon kun on kuuma." Lewis hengähti ja avasi liivinsä napit, heilutellen kauluspaitansa kangasta. Lakeija hymyili vienosti ja kaatoi kuppiinsa omenamehua. "Älä huoli, sinä totut siihen kyllä. Eikö puusepän työssä törmää lämpöön?" "Talossamme kulkee ilma ja seinät päästävät ilmaa lävitseen. Kesällä on juuri hyvä lämpötila. Ilma on rauhallinen ja se asettuu kauniisti ja kevyesti pöydille ja harteille ja auringonvalo saa pinnat hohtamaan. Täällä on ahdasta ja kiviseinät pitävät kaiken lämmön sisällään kuin pedon sisälmykset, ilma painaa selkää kyyryyn ja liekit polttavat sormia." "Mutta lämpö on hyvä asia talvella. Mökkinne päästää varmasti kylmyyden läpi talvella? Täällä on yhä lämmintä." "Talvella ilma on yhä kevyttä. Se pistelee sormenpäissä ja saa posket punottamaan. Meillä on vilttejä, takka ja huone, jossa on paksummat seinät kuin muualla, ja siellä nukumme talven." Lakeija ei enää vastannut, mutta hänen sievä hymynsä ei kaikkoontunut. Hän laski mehukupin huulilleen ja nosti pian essun pois yltään, laski sen koukkuun ja jäi ovelle.
"Ole kiitollinen sille, kehen ikinä uskotkaan, että tänään on syömässä vain von Schneidereiden kaksikko sekä Ackermann. Joku toinen päivä vieraita voi olla kymmenkunta herttuaa ja kreiviä tai yksi arvollinen kuningas. Meitä on silloin keittiössä enemmän kuin nyt ja kaaoksen on määrä herätä. Silloin on myös kuuma", Jacq totesi ja kiristi punaisesta sametista tehdyn kangasvyönsä ruskeita housujaan koristamaan.
"Ruoka valmistuu pian. Käy ulkona kävelyllä, syö lounaasi. Voin pyytää jotakuta muuta viemään ruoat pöytään ja kuten tiedät, astiat ovat jo pienessä salissa. Älä myöhästy", lakeija jatkoi ja kumarsi. Lewis hyppäsi tasolta alas ja kumarsi takaisin, muttei yhtä matalalle. "En myöhästy. Kävelen sinne päin metsää, josta näen, mitä salissa tapahtuu. Jos ette löydä minua, prinssi tietää, missä olen."
Palvelushenkilökunta ei saanut syödä tarjoillessaan aamupalaa, lounasta, illallista, päivällistä saatika sitten iltapalaa. Heidän oli aina löydettävä oma aikaikkunansa, jonka sisällä heidän oli syötävä heille tarjottu ruoka. Lewis kävi linnan tiloista poistuessaan hakemassa oman aamu- ja päiväruokansa, joka toimi aina yhdistettynä ateriana, palvelijoiden tilasta kellarista. Tämän jälkeen hän avasi hiuksensa, joita piti pitää palvellessa aina kiinni, ja suuntasi kohti linnan pihan ympärillä lepäävää metsää.
Lewis istui hiekkapölyisen kiven päällä syömässä eväslepäänsä. Paperi, johon se oli kääritty, rapisi, mutta muuten oli lähes täysin hiljaista. Tuuli leikki puiden latvoilla ja keväiset linnut koristivat metsää äänillään. Ilma tuoksui eiliseltä sateelta ja auringonvalo laski kultaisen helmansa jokaisen oksan, lehden ja varvun päälle. Sen puiden kanssa luomat kuviot leikkivät hiekkaisella metsämaalla. Aurinko paistoi yhä, mutta niin matalalta, että katsoessa suoraan ylös taivas oli jo tumma.
Lewis oli asettunut puolikkaan kivenheiton päähän ruohoiselta aukealta, jolla hän ja prinssi Alfons viettivät nuorempina usein aikaansa. He pitivät nurmella makaamisesta, pilvien tai sinisen taivaan katselemisesta ja jaetusta hiljaisuudesta aivan yhtä paljon kuin keskustelusta. Aukean vasemmalla puolella sijaitsi taas kallio. Kiipeämällä hetken ylöspäin ja kävelemällä vuosiin käyttämättömiä polkuja löytää korkean, metsän suojassa olevan paikan, jossa Lewis aina pikkulinnalla töissä ollessaan tapasi viettää aikaansa.
Prinssi Alfons käveli hieman kauempana, ruohoniityllä. Laskeutuva auringonvalo leikki hänen vaaleilla korkkiruuveillaan ja tuuli hänen paitansa ohuella kankaalla. Alfonsin kiivettyä ylös Lewiksen luo hän kumarsi ystävälleen syvään.
"Hei, prinssi", Lewis tervehti ja pyyhkäisi vaaleita murusia huuliltaan, "—tahdon pyytää anteeksi aiempaa. Olin väsynyt ja jännittynyt, tiedäthän, en ole ollut täällä taas vuosiin töissä, ja... ja...", Lewis änkytti. Hän olisi kaivannut prinssi Alfonsin keskeytystä. Niin prinssi aina teki. Nyt Alfons pysyi kuitenkin hiljaa. Hän istuutui Lewiksen viereen. "Sinun ei tarvitse pyytää anteeksi, Lewis. Minä pyydän anteeksi", Alfons ei sanonut enempää. Hän katsoi Lewistä, Lewis katsoi takaisin. Alfons oli entistä kauniimpi auringonvalossa. Hänen hajuvetensä ylimakea tuoksu ei häirinnyt ulkotiloissa, sillä ulkona tuuli. Alfonsilla ei ollut hajuaistia, mistä johtuen hän käytti aina liikaa hajuvettä varmistaakseen, että tuoksui hyvältä. Alfonsin posket ja huulet punersivat ja hän kumartui eteenpäin, nosti kätensä Lewiksen poskelle ja suuteli toista.
Lewis perääntyi ja siirsi prinssin käden pois poskeltaan. Hänen sormenpäänsä olivat kylmät, mutta kätensä lämmin ja tuttu. "Alfons, olemme jo puhuneet tästä." Alfons puri poskeensa, perääntyi kasvoillaan ja nyökkäsi. "Olen pahoillani", hän totesi ja siisti hiuksiaan, asetti pari suortuvaa korviensa taakse ja pyyhkäisi huuliaan valkeaan sifonkihihaansa lähes huomaamattomalla liikkeellä. Mutta Lewis huomasi.
"Prinssi Alfons", Lewis aloitti ja nousi seisomaan, pidellen eväsleipänsä paperia käsissään ja rutistaen sen pieneksi palloksi, "—tahtoisin, että siirrät minun oleskelutilani samaan paikkaan, kuin muun palvelusväen. En tahdo erityistä kohtelua enkä ansaitse sitä. Muu palvelusväki vieroksuu minua jo nyt. Ymmärräthän?" Lewis pyysi. "Tehty. Tulethan nyt mukaani? Illallisen on määrä alkaa pian", Alfons nousi myös seisomaan ja siisti olematonta likaa vaaleista housuistaan, suoristi liiviään ja tarjosi sitten kättään Lewikselle. Lewis otti kiinni toisen kädestä ja nyökkäsi. "Toivon kaiken menevän hyvin, en ole hetkeen tehnyt tarjoiluhommia", Lewis myönsi. "Kaikki tulee menemään hyvin", Alfons vakuutti. Lewiksen kädestä tunsi hänen tekemänsä kovan työn. "Olet erinomainen puuseppä ja olet erinomainen tarjoilija. Sitä paitsi... tunnet veljeni ja ainut tuntematon henkilö lounaalla on Lydia Ackerman. Uskon, että te tulette hyvin toimeen hänen kanssaan", Alfons lohdutti kermaiseen sävyynsä. "Kiitos, Alfons", Lewis pysäytti kaksikon juuri alkaneen kävelyn ja kohotti katseensa tähän. Lewis suukotti varoen Alfonsin auringon lämmittämää poskea ja irrotti sitten kätensä tämän omasta. "Minun olisi parasta käydä vaihtamassa paitani uuteen. Tämä on sama, jolla olin aiemmin töissä keittiössä. Näemme pienessä salissa sitten, kun tikka on koputtanut viisi kertaa. Pian, Alfons."
VOUS LISEZ
Lakritsa
Fiction Historique"Prinssissä oli jotain eläimellistä - kyyhkyn kauneus, kissan venyvyys, ketun viekkaus ja yleinen epävarmuus siitä, mitä hän tekisi seuraavaksi." Lewis, nuori puuseppäkokelas, ja paras ystävänsä prinssi Alfons ovat tunteneet lapsista saakka. Kun vo...
